Somalipakolaisia alkoi tulla Suomeen keväällä 1990 pian sen jälkeen, kun Neuvostoliiton viimeinen presidentti Mihail Gorbatšov oli lakkauttanut Somaliassa kommunistisen puolueen yksinvallan.
Somalia oli ajautunut vuoteen 1986 mennessä sisällissotaan, ja marraskuussa 1990 diktaattori Siad Barrea vastustavat kapinalliset olivat edenneet jo pääkaupungin Mogadishun lähistölle.
Kaikki, jotka vain pystyivät, pakenivat maasta.
Somaliopiskelijat eri puolilla Neuvostoliittoa osoittivat vuonna 1990 mieltään Barren hirmuhallintoa vastaan.
Somalian Moskovan-lähetystö laati mustat listat ja ryhtyi passittamaan opiskelijoita takaisin Somaliaan. Nämä hyppäsivät mieluummin ensimmäiseen junaan, joka toi heidät Vainikkalaan.
Aika moni luuli pääsevänsä junalla Ruotsiin, Suomesta ei ollut kuullut juuri kukaan.
Marraskuussa 1990 junassa matkusti myös 16-vuotias Amina Mohamed, joka oli paennut Somaliasta miehensä kanssa. Aluksi he olivat pyrkimässä Britanniaan, mutta Moskovassa he olivat kuulleet, ettei se onnistu.
Suomesta Amina tiesi sen, mitä oli koulussa oppinut: kylmä, autio maa, jossa asui jääkarhuja ja pingviinejä.
Vainikkalan raja-asemalla vaunuun astui univormupukuisia miehiä, jotka vaativat passia ja viisumia. Viisumia ei ollut, vain somalipassi. Sen tulokkaat ojensivat ja sanoivat: "Me olemme refugees, pakolaisia."
Rajavartija oli hiljaa ja sanoi sitten: "Welcome to Finland!"
"Ja me, että jes!", Amina Mohamed muistaa.
Nykyisin Espoossa suomalaismiehen kanssa asuva 37-vuotias Amina toivoo, että Somaliaan tulisi
rauha.Silloin hän voisi palata synnyinkaupunkiinsa Mogadishuun, jonne hän rakentaisi oman saunan."Suomalaiset tykkäävät ottaa saunan päälle kylmää olutta. Minä tykkäisin ottaa kylmää kamelinmaitoa, mutta sitä ei saa täältä."
Tässä Hyysärin uutisessa on pieni virhe. Nuo Moskovassa, kommunistisen maan pääkaupungissa, opiskelevat olivat pääasiassa kenraali Siad Barren eliittisotilaita, kouliintuneita tappajia, jotka olivat opiskelemassa paitsi marxismia myös sotataitoja KGB:n ja Neuvostoliiton armeijan opastuksella. Joka tapauksessa he kuuluivat Barren klaaniin ja olivat tämän suosikkeja, eivätkä suinkaan vainottuja vaan vainoajia. Kun savijaloilla seisova Neuvostoliitto alkoi horjua, somalisotilaille tuli hätä käteen. He eivät uskaltaneet paeta kotimaahansa, koska aivan oikein pelkäsivät, että Barre ajetaan maanpakoon ja hänen joukkonsa ja sotilaansa tuhotaan. Niinpä he lähtivät Suomeen, ennen kuin venäläiset ehtivät karkottaa heidät Somaliaan. Ja kuka täällä olikaan vastassa? Meidän kaikkien oma pieni lemmikkimme Johanna Suurpää. Loppu on historiaa.
Kestää parikymmentä vuotta ennen kuin suomalainen lapsi alkaa kuluttamisen sijasta tuottaa yhteiskunnalle jotain. Pakolaisen kohdalla kyse on luultavasti parista vuodesta. Siksi pidän puheita pakolaisten aiheuttamista kansantaloudellisista rasitteista melko kohtuuttomina.
Kommentteja hommaforumilta:
Harvoin on ollut niin harvalla ihmisellä niin suuri vaikutusvalta Suomen historiaan kuin noina päivinä 1990. Jos silloin oltaisiin päättäväisesti käännytetty maahan pyrkivät somalit, ei meillä nyt olisi "ikuista" kohtalonyhteyttä kyseisen kansakunnan kanssa. On muistettava, että nykyinen demografinen tilanne on vain ujoa alkusoittoa. Somalien lukumäärän Suomessa arvellaan tuplaantuvan parissa vuodessa - eikä se siihen jää. Vaikka ryhmän syntyvyydessä on havaittu pientä laskua, ovat viiden lapsen katraat aivan tavallisia ja perheenyhdistämismylly purkaa täydellä teholla väestöä Somaliasta uuteen pohjoiseen kotimaahan.
Kukaan tutkija ei ole kai uskaltanut arvioida, kuinka monta somalitaustaista henkilöä Suomessa on esimerkiksi 50 vuoden tai 100 vuoden kuluttua.
Nykyisin Espoossa suomalaismiehen kanssa asuva 37-vuotias Amina toivoo, että Somaliaan tulisi rauha. Silloin hän voisi palata synnyinkaupunkiinsa Mogadishuun, jonne hän rakentaisi oman saunan.
Olisiko Amina tietämätön, että Somaliassa on rauha ainakin Somalimaassa. Hän ei liene myöskään tietoinen, että somaleja käy lomilla jopa Mogadishussa. Mitään estettä hänen toiveelleen palata Somaliaan ei ole.
Tässä tämä ehkä perustavaa laatua oleva ongelma tulee esille, somalit notkuvat Suomessa TOIVOEN että Somaliaan TULISI rauha. Miten se sinne tulee jos siellä ei ole ketään sitä rauhaa tekemässä? Pitäisikö muiden tehdä somalien puolesta homma kuntoon? Tuliko joku suomalaisten puolesta hoitamaan hommat 1918? Vähän apua saatiin mutta silti itse se rauha on tehtävä. Se on siis somalien itsensä tehtävä. Vaan kun ei. Täällä Suomessa vaan heilutaan ja unelmoidaan rauhasta ja kamelin maidosta. Taas kerran ottaa päähän ja lujaa.
Nuivistuin voimakkaasti jo 1990-luvun alussa.Vanha äitini kuoli 85-vuotiaana vuonna 1996 ja eli lähes loppuun saakka omistuasunnossaan Helsingin Myllypurossa. Viimeisinä vuosinaan hän ei enää pärjännyt yksin, vaan itseni lisäksi kävi kaupungin kodinhoitaja auttelemassa häntä pikku hetken kaksi kertaa viikossa. Kodinhoitaja kertoi kuinka mielellään hän kävisi useamminkin äitini luona, mutta ei voi kun suuri osa ajasta menee samassa talossa asuvan somaliperheen asunnon siivoukseen ja muihin kotitaloustöihin. Helsingin kaupunki oli ostanut nelilapsiselle somaliperheelle ison asunnon samasta yhtiöstä ja pisti kaupungin kodinhoitajan "kotiapulaiseksi". Kodinhoitaja kertoi, kuinka häntä harmittaa luututa lattioita, kun kolmikymppiset isä ja äiti istuskelevat sohvalla ja lapsilauma temmeltää ympärillä. Ei pidä ihmetellä, miksi tänne tunkee Somaliasta väkeä, kun tällainen tieto leviää sinne.
90-luvun alkuvuosina tuli aika usein käytyä Helsingissä junakyydillä. Joka ikinen kerta kun asemahallin poikki käveli, niin ei voinut olla huomaamatta siellä notkuvia tummia nuorukaisia. Se pisti miettimään. Asemahallin läpi kulkee tuhannet suomalaiset töihinsä joka päivä, mutta muukalaiset voi viettää siellä päivänsä tekemättä mitään. Tässä asetelmassa on jotain pahasti pielessä. Samoihin aikoihin alkoi suhtautuminen näihin maahanmuuttajiin muodostua...
Aikoinaan samaa ilmiötä ihmettelin minäkin,somalimiehiä seisoskeli ringissä joka ikinen päivä asemalla ja mulkoili ohikulkijoita. Habitus pisti heti silmään, pakolaiset paremmin puettu kuin auttajansa. Ensi mokutuskin tuli kuultua, ne kuulemma säästää ja käyttää rahansa kamppeisiin ja koruihin. Toisin kuin lokaali potaattinokka,jonka tapana on lotota,juoda ja mellastaa rahansa.
Meillä on varttunut aikuisikään jo yksi somalisukupolvi, joka on kotona tottunut näkemään itsestään selvyytenä, että työikäiset vanhemmat ovat aina vapaalla, ts. työelämän ulkopuolella, ja nauttivat osastaan saavutettuna etuna, josta ei tingitä (tai muuten "rasismi"). On vaikea nähdä, miten tämä elämäntapa muuttuisi vapaaehtoisesti sisältä käsin, kun muiden ruokittavana loikoiluun ei selvästikään liity samaa kiusallista häpeän tunnetta ja sosiaalista painetta kuin työikäisillä suomalaisilla keskimäärin vastaavassa tilanteessa.
Somaliväestömme määrän kasvaessa sataan, kahteen, kolmeen sataantuhanteen ja niin edespäin, tulee kuitenkin jossain vaiheessa raja vastaan, jossa yhteiskunnan kantokyky vapaamatkustajien suhteen alkaa luhistua niin taloudellisesti kuin psykologisesti. Olisi ollut palvelus yhtä lailla somaleille kuin suomalaisille, jos somalit olisi heti 1990-luvun alussa pantu töihin ylläpitoaan vastaan. Ihan mihin töihin vain - vaikka vesakoita raivaamaan ja tekemään korjausompelua - kunhan olisi osoitettu, mikä on maan tapa ja realiteetti.
