Vihreät, nuivistit ja Tolkien

Jarkko Tontti:

Tolkien ja pysähtyneistön fantasiat

J. R. R. Tolkienin Taru sormusten herrasta on globaali bestselleri. Minäkin hurahdin siihen varhaisteininä, vuosina, jolloin en juuri mitään juuri mistään tajunnut.

Luettuani Sormusten herran nyt uudestaan, tulin lähinnä surulliseksi. En vain siksi, että teos on kirjallisilta ansioiltaan vaatimaton, vaan sen maailmankuvan takia.

Keskimaa on laitaoikeiston unelmien täyttymys. Johtajat ovat viisaita, rohkeita ja armeliaita, palvelijat yksinkertaisia, kuuliaisia ja uupumattomia. Mikään ei koskaan muutu. Piskuinen eliitti käy välillä listimässä lohikäärmeen tai Mustan ruhtinaan ja palaa elämään turvattua elämäänsä, joka perustuu enemmistön raadantaan.

Miksi kirjassa ei kuvata Hobittilan piikoja luuttuamassa Repunpään isännän lattioita? Kuka rakensi haltioiden palatsit? Miksi Sam Gamgi suostuu olemaan Frodon palvelija ilman palkkaa? Miksi feodalistisen Gondorin ihmiset tyytyvät elämäänsä maaorjina? Miksi keskimaalaiset suostuvat Elrondin haltiaeliitin ohjailtaviksi, sotimaan heidän sotiaan ja turvamaan heidän etuoikeutensa?

Koska heille uskotellaan, että on olemassa ulkoinen uhka, Sauron örkkeineen ja muut inhat, tummaihoiset idän ja etelän miehet. Pahin kaikista on velho Saruman, petturi, joka on myös keksijä. Hän on rohjennut kehittää koneita tavisten raadantaa helpottamaan.

Tähän asti kaikki tässä kolumnissa on täysin totuudenmukaista kuvausta Tolkienin maailmasta. Tolkien oli Linkolan kaltainen teollisen vallankumouksen vastustaja, jonka mielestä mm. rautateiden olemassaolo oli rikos Englannin vihreiden niittyjen muodostamaa pyhää maisemaa vastaan.

On sinänsä huvittavaa, että Vihreisiin kuuluva poliittinen kolumnisti Jarkko Tontti haukkuu Tolkienia tästä teknologia- ja teollisuusvastaisuudesta. Vihreäthän nimenomaan ovat modernin länsimaisen sivilisaation vastustajia.

Hänen hirvein rikoksensa on lännen puhtaan rodun saastuttaminen, kun hän risteytti örkin ja ihmisen.

Tämä on väärä kuvaus Tolkienin tarinasta, koska Sarumanin luoma uusi örkkirotu uruk-hai ei ole Tolkienin tarinassa mitenkään keskeinen elementti. Örkit ovat lähtökohtaisesti lännen vihollisia jo ennen tuota örkkien rodunjalostusta. Tämä on verrattavissa siihen, että esimerkiksi turkkilaisia pidettiin eurooppalaisten vihollisina jo keskiajalla, kauan ennen turkkilaisten sekoittumista eurooppalaisiin maahanmuuton myötä.

Mitä vastaan ”lännen vapaat kansat” Aragornin ja Gandalfin johdolla oikeastaan taistelevat? Valistusta tietysti. Keskimaalaiset on valjastettu vastustamaan vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa, ajatuksia, jotka kaikkialla uhkaavat perinteisiin nojaavan eliitin etuoikeuksia. Heidät on huijattu vihaamaan ulkomaalaisia, teknologista kehitystä ja kaikkea muutosta, joka uhkaa heidän johtajiensa valtaa.

Sauron ja Saruman eivät selvästikään edusta vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa, vaan lähinnä bolshevismia tms. tyranniaa ja hävitystä.

On kuitenkin totta, että Tolkienin ihanteellisena esittämä Länsi on feodaalinen, kuningassukujen, aatelisten tms. eliittien johtama sääty-yhteiskunta.

Ei ole yllättävää, että Taru sormusten herrasta on ulkomaalaisvihaa maahanmuuttokriittisyyden naamiossa lietsovan Jussi Halla-ahon lempikirja. Myös perussuomalaisten rasistilaidan äänillä europarlamentin varapaikalle noussut Sampo Terho fanittaa Tolkienia.

Tämä on perin kehno selitys, koska Tolkien-faneja ovat suunnilleen 50 % 10-20-vuotiaista pojista ja ehkä 10 % tytöistä.

Ja kas, näiden miesten puheet ovat sitä itseään, umpikonservatiivista pysähtyneistöfantasiaa.

Enpä ole havainnut Terhon tai Halla-ahon ihailevan keskiaikaa tai sääty-yhteiskuntaa.

Jarkko Tontti kuitenkin ilmeisesti uskoo tällaista havainneensa. Olisi mielenkiintoista, jos hän esittäisi tämän tulkintansa tueksi jotain relevantteja sitaatteja Terhon tai Halla-ahon kirjoituksista.

Ilmeisesti on kuitenkin aivan turha odottaa, että vihreät edes yrittäisivät perustella omia väitteitään.

Tummat eteläiset sun muut örkit tulevat ja raiskaavat Pohjolan vaaleat haltianeidot. Länsi on uhattuna, edessä on viimeinen puolustustaistelu tai kaikki on menetetty.

Eikö tämä muka ole totta?

Puheenparsi on sama kuin Keskimaan ruhtinailla, ongelmien yksinkertaistaminen hyvän ja pahan väliseksi kamppailuksi, muukalaisviha ja haaveksiminen menneistä hyvistä ajoista, jolloin kaikki muka oli paremmin.

Enpä ole koskaan havainnut Terhon tai Halla-ahon haaveilevan menneistä hyvistä ajoista. Tähänkin pätee se, mitä edellä sanoin vihreiden tavasta esittää täysin perusteettomia väitteitä vain omien omituisten harhakuviensa pohjalta.

Sen sijaan ongelmien pelkistäminen hyvän ja pahan väliseksi kamppailuksi on usein ihan mielekästä. Esimerkiksi talvi- ja jatkosodassa oli järkevää nähdä Suomi hyvänä ja Neuvostoliitto pahana. Olisiko Jarkko Tontti talvi- ja jatkosodan aikana haukkunut esimerkiksi Rytiä ja Mannerheimiä ongelmien yksinkertaistamisesta hyvän ja pahan väliseksi kamppailuksi?

Neuvostoliiton hyökkäys Suomeen voidaan täysin perustellusti esittää Mordorin hyökkäyksenä Länteen, Pahuuden valtakunnan hyökkäyksenä normaaleja, hyviä ihmisiä vastaan, barbaarien hyökkäyksenä sivistystä vastaan.

Uuno Kailas:

Raja railona aukeaa.

Edessä Aasia, Itä.

Takana Länttä ja Eurooppaa;

varjelen, vartija, sitä.

Takana kaunis isänmaa

kaupungein ja kylin.

Sinua poikas puolustaa,

maani, aarteista ylin.

Öinen, ulvova tuuli tuo

rajan takaa lunta.

-- Isäni, äitini, Herra, suo

nukkua tyyntä unta!

Anna jyviä hinkaloon,

anna karjojen siitä!

Kätes peltoja siunatkoon!

-- Täällä suojelen niitä.

Synkeä, kylmä on talviyö,

hyisenä henkii Itä.

Siell' ovat orjuus ja pakkotyö;

tähdet katsovat sitä.

Kaukaa, aroilta kohoaa

Iivana Julman haamu.

Turman henki, se ennustaa:

verta on näkevä aamu.

Mut isät harmaat haudoistaan

aaveratsuilla ajaa;

karhunkeihäitä kourissaan

syöksyvät kohti rajaa.

-- Henget taattojen, autuaat,

kuulkaa poikanne sana

-- jos sen pettäisin, saapukaat

koston armeijana --:

Ei ole polkeva häpäisten

sankarileponne majaa

rauta-antura vihollisen,

-- suojelen maani rajaa!

Ei ota vieraat milloinkaan

kallista perintöänne.

Tulkoot hurttina aroiltaan!

Mahtuvat multaan tänne.

Kontion rinnoin voimakkain

ryntään peitsiä vasten

naisen rukkia puolustain

ynnä kehtoa lasten!

Raja railona aukeaa.

Edessä Aasia, Itä.

Takana Länttä ja Eurooppaa;

varjelen, vartija, sitä.

Tällaisen mustavalkoisen vastakkainasettelun vastustaminen "monimutkaisten ongelmien liiallisena yksinkertaistamisena" johtaa useimmissa tapauksissa siihen, että postuloidaan moraalinen ekvivalenssi esimerkiksi Neuvostoliiton ja Suomen välille, Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain välille, arabimaiden ja Israelin välille, al-Qaidan ja Yhdysvaltain välille, Pohjois-Korean ja Yhdysvaltain välille tai lapsiaan ympärileikkaavan, pakkonaittavan ja kunniamurhaavan muslimin ja lihaasyövän valkoisen heteromiehen välille.

Ronald Reagan varoitti kylmän sodan aikana tästä hyvän ja pahan moraaliseen ekvivalenssiin johtavasta itseruoskinnasta eli oman kulttuurin, oman isänmaan ja oman yhteiskunnan sairaasta inhoamisesta ja vihollisen pahuuden vähättelystä: (lihavoinnit minun)

I urge you to beware the temptation of pride — the temptation of blithely declaring yourselves above it all and label both sides equally at fault, to ignore the facts of history and the aggressive impulses of an evil empire, to simply call the arms race a giant misunderstanding and thereby remove yourself from the struggle between right and wrong and good and evil.

Hyvän ja pahan välisen dikotomian häivyttäminen merkitsee siis käytännössä moraalirelativismia eli nihilismiä.

Tämä selittää punavihreiden moraalisäteilijöiden "suvaitsevuuden" mm. islamia ja muita primitiivisiä barbaarikulttuureita kohtaan.

Länsi vs. itä heraldiikan valossa

(Lihavoinnit ja kursivoinnit M.E.)

Kari Tarkiainen: Öst och väst i heraldikens spegel

SvD, 1998-01-03

Heraldiken är en konstart, som av många upplevs som en sällsynt hobby, idkad av officiella statsheraldiker och äldre gentlemän av mera bördsstolt typ. I en värld där den grafiska formgivningen präglas av abstrakta logotyper eller firmamärken med tonvikt på mer eller mindre konstnärligt utformade förkortningar, bokstavskombinationer eller övriga visuella signaler ter sig den klassiska vapenbundna heraldiken onekligen som en gammaldags företeelse. Men i formgivningens värld är det gamla inte i sig sämre än det nya. Just genom att sköldemärken alltid är tecknade valspråk kan heraldiken när den är som bäst föra vidare historiens budskap på ett mera slagkraftigt sätt än långa verbala utläggningar. Utöver att vara finkultur och konst är heraldiken också ett studieobjekt, visserligen bara för en handfull forskare världen över. Vetenskapligt kan den avslöja intressanta idéhistoriska sammanhang, när en kännare får förklara varför man har ritat vad och hur. Ett exempel på detta är debatten om det svenska tre kronorsvapnet, ett viktigt ämne även när det gäller nordismens förhistoria.

På mitt bord ligger två mycket gedigna band på tillsammans omkring ett tusen sidor med hundratals bilder, bland dem ett antal vältryckta färgbilder. Verket bär den något komplicerade titeln ''Muschoviten . . . Turcken icke olijk''. Ryssattribut, och deras motbilder, i svensk heraldik från Gustav Vasa till freden i Stolbova (Jyväskylä Studies in the Arts 55. Jyväskylä, FM 350:-). Författaren är Leif Tengström, välkänd både bland konsthistoriker och inom den finska minoriteten i Stockholm, där han har verkat i Finska kyrkans kyrkoråd och som styrelseordförande för den finska skolan vid Fridhemsplan. Boken är något så sällsynt som en doktorsavhandling i heraldik, mig veterligen den första i sitt slag i Finland. Tengströms avhandling granskades vid universitetet i Jyväskylä och fick vid disputationen de amplaste lovorden av opponenten, professorn i konsthistoria vid Åbo akademi Bo Ossian Lindberg.

Vad fick Tengström att ägna så massiv forskarmöda åt ett sådant sällsynt ämne som öst-västkonfliktens reflexer i den svenska vapenkonsten, låt vara mot en mycket brett tecknad europeisk bakgrund? Författaren förklarar i sin inledning, att han länge hade irriterats av det faktum att medan den finska bastuns medicinska effekter har behandlats i omkring 500 studier, av vilka elva är doktorsavhandlingar, har nationens heraldiska symbol, det finska lejonvapnet, inte alls beskrivits i någon vetenskaplig forskning värd namnet. Är det bara kroppskultur och hälsa som den finska forskningspolitiken vill veta av, frågar han sig. Detta är kanske inte hela sanningen, ty den första impulsen till Tengströms studie tycks ha legat på ett annat plan, i kontroversen med historieprofessor Matti Klinges resonemang kring sabelsymboliken i Finlands riksvapen, publicerat i boken ''Finlands blåvita färger'' 1981.

Finlands kroksabel, rysk eller turkisk

Den idérike lärdomshistorikern Klinge hävdade i denna studie mera i förbifarten, att det vapen som det finska lejonet trampar på med sina baktassar inte alls är en ryssesabel och symbol för det urgamla rysshatet, utan en turkisk kroksabel och sålunda mera en reflex av en allmäneuropeisk fasa inför det framryckande ottomanska imperiet. Detta fick Tengström att protestera i ett genmäle publicerat i Finskt Museum. Vid läsning av Leif Tengströms avhandling kan man finna, att hans dåtida uppfattning i hög grad nyanserats i takt med ett djupare studium av ämnet. Inte så, att Finlands lejon, som svänger ett rakt västerländskt svärd i framtassarna och trampar på den ryska kroksabeln med baktassarna, enligt honom skulle symbolisera något annat än Johan III:s strid med Ivan den Förskräcklige, utan mera genom iakttagelsen, att denna symbolbild hör hemma hos ett väldigt panorama av ikonografiska framställningar, som alla förhärligar väst framom öst. ''Muskoviten, Turken icke olik'' är en replik hämtad ur Gustav Vasas mun och som citatet säger satte man i väst, från medeltiden då heraldiken föddes till slutet av den tidigmoderna epoken, likhetstecken mellan de båda storrikena i öster. Leif Tengströms perspektiv på sitt ämne är långt och ungefär till hälften hämtat ur skriftliga källor, till hälften från bildernas värld. Författaren tar upp till behandling ett antal symboler, alla vapen, som signalerar västlig eller östlig tillhörighet. De är: det raka svärdet (i motsats till kroksabeln), armborstet (i motsats till skyterbågen) och harnesken (i motsats till ringbrynjan). Dessutom behandlas ett antal pilar, hjälmar och annat, dubbelörnar och gotiska lejon, som hör antingen till den ena eller den andra kultursfären. ''Korstågens och korstågsandans stridslurar hörs igenom som en kraftig grundton för alla dessa heraldiska vapen. Denna heraldik har tillkommit i samma tonart som den västerländska kristenhetens främlingskap inför såväl den grekisk-ortodoxa kristenheten som den muslimska världen, vilka ofta både avsiktligt och oavsiktligt buntades ihop'', skriver Tengström.

Heraldisk symbolik och gamla citat

Det är sålunda en både krigs- och propagandaspäckad heraldik, som rullas upp i Tengströms avhandling. Men vapenskramlet mellan väst och öst inskränker sig i boken inte bara till bilder, utan författaren har också fångat in en väldig mängd citat ur mest skilda källor, som tar upp samma tema. En analys av retoriken i sitt sammanhang utgör det andra källmaterialet i avhandlingen. Tengström har valt att studera och framlägga den mentalhistoriska bakgrunden för heraldiska teman genom att, utgående från det klassiska antika barbarbegreppet, utreda hur dess olika komponenter har klistrats på ryssar och deras härskare genom tiderna. Ord yttrade om skyter och perser, dessa Asiens folk, under den grekiska kulturens blomstring alltifrån Herodotos, har levt vidare långt in på 1500- och 1600-talen, till författarens egentliga domäner. Den nästan genialt genomförda kombinationen av illustrationer och verbala kvarlevor gör Tengströms avhandling ytterst intressant för alla, som vill sätta sig in i öst-västrelationernas kulturhistoriska bakgrund. Men Tengström har inte gjort det lätt för sin läsekrets genom sin grundliga framställningsmetod, som bygger på överlånga citat på olika originalspråk.

En imponerande notapparat

Avhandlingens notapparat, som till en stor del hänvisar just till dessa citat, omfattar inte färre än 4 300 fotnoter, och den tätt tryckta käll- och litteraturförteckningens omfattning är över hundra sidor. Läsaren förutsätts kunna alla de västeuropeiska språken med tonvikt på latin, lågtyska, holländska och gammalsvenska (medan grekiska och ryska i regel framträder i engelsk översättning!) samt orka läsa genom ymnigt flödande textavsnitt där långt ifrån allting hör strikt till temat. Tengströms historiska hantverk gör att avhandlingen delvis liknar en källutgåva; något hädiskt kommer man att tänka på Samuel von Pufendorf, Johannes Widekindi och övriga stormaktstidens svenska historiografer, som radade upp sina källor när de skrev om Sveriges kungar och krig.

Elegant presentation av lärdomen

Detta särdrag i framställningen - orsaken till avhandlingens elefantiasis - bör dock inte skymma det faktum, att frågeställningen, metoden, akribin i övrigt och Tengströms egna kvickt formulerade resonerande textavsnitt gör boken vetenskapligt mycket njutbar. En stor mängd halvt glömda fiktioner dammas av, sätts in i sitt sammanhang och presenteras med en elegant lärdom. I synnerhet gäller detta sabeln, det finska lejonets gungande underrede, vars förekomst utreds från målningarna på attiska vaser från 400-talet f Kr över Igorkvädet till avbildningarna av Erik XIV:s harnesk och Rubens målningar. Framställningen kulminerar i analysen av Storfurstendömet Finlands vapen, som Tengström dels omdaterar, dels förklarar på ett helt nytt sätt. Vapnets förebild var en stenrelief på Stockholms slotts innergård, som Johan III omkring 1578 hade satt upp och som föreställde det götiska lejonet med Tre Kronor på sin sköld fäktande med en drake och trampande en ryssemössa under sina baktassar. Under avbildningen stod orden Tandem bona Causa Triumphat (den goda saken segrar till slut) inhuggna i sten. Kungen lät slussa ryska sändebud och förhandlare till slottet förbi denna relief ''Ryssen till vanheder'' som det står i källorna. Jämfört med denna politiska skymf är budskapet i Finlands vapen enligt Tengström ''en mild västanfläkt''.

Finlands rosor från Vadstena kloster

Även de övriga detaljerna i Finlands vapen förklaras i avhandlingen på ett nytt sätt: de nio heraldiska rosorna tolkar Tengström som en reminiscens av Rosenkransmadonnan, dyrkad framför allt i Vadstena kloster medan storfurstendömets krona skulle vara en litauisk Jagellokrona. Dessa enskildheter tål måhända att diskuteras ytterligare, men de öppnar onekligen ett överraskande perspektiv mot det katolska Europa, intressant i dessa dagar av en ny finsk kontinentfeber. Som det finska statsvapnets främste arkitekt framträder i Tengströms avhandling - om än vagt - självaste generalsekreteraren i jesuitorden, Antonio Possevino. Hur det än förhåller sig med detta, står det kända 1500-talsexemplaret av Finlands vapen, skapat av bildhuggaren Willem Boy till Gustav Vasas gravmonument i Uppsala domkyrka, i särklass i fråga om heraldisk elegans och skönhet. Ett annat östattribut, skyterbågen, lever i Tengströms framställning ett ytterst segt liv i ikonografin från antikens Salamis till Gustav Vasas och Johan III:s Savolax. Landskapet Savolax vapen föreställer en hotbild - den spända, skjutklara ryssebågen mot en svart bakgrund - och symboliserar som sinnebilden för Asien den fruktan som ständigt lurar vid östgränsen. Denna tolkning har givetvis numera helt försvunnit ur det allmänna medvetandet, och vi ser i Savolax vapen bara en så levande komposition, att man nästan tror sig höra klangen av en pil som lämnar sin båge, såsom en heraldiker har sagt.

Det är sålunda en på många sätt fantasieggande och tung avhandling som Leif Tengström har presterat under decennielång forskarmöda. Boken passar dåligt i sällskap med många nutida doktorsavhandlingar, där ett lätt teoribygge och ytliga problemställningar är huvudsaken. Den är ett lärdomsprov i ordets egentliga betydelse, byggt på ett gigantiskt arbete i bibliotek och arkiv, och töms inte genom en hastig genomläsning. ''Muschoviten . . . Turcken icke olijk'' är en idéhistorisk guldgruva av det bestående slaget, där ännu många av forskare kommer att göra sina fynd.

Suomalaisten islamistien tempaus

Suomalaisten muslimikäännynnäisten perustama Suomen islamilainen puolue teki monia, jopa uskonveljiään kummastuttaneen tempauksen asettuessaan pienimuotoisesti, mutta mediassa näkyvästi tukemaan putinilaisen Nashi-järjestön Viron-vastaista mielenosoitusta.

Nashi on suur-venäläinen, neuvostofasistinen ja imperialististinen nuorisojärjestö. Sen autoritäärinen ja hierarkkinen organisaatio ja maailmankuva tarvitsee suurta johtajaa kommunistijohtajien tilalle, ja pitää sellaisen korvikkeena Vladimir Putinia.

Nashi on tullut tunnetuksi erityisesti siitä, että se hyökkää näkyvästi pieniä, neuvostoimperialismin jalkoihin joutuneita alkuperäiskansoja kuten virolaisia vastaan, ikään kuin viimeistelläkseen ne kansanmurhat ja rikokset ihmisyyttä vastaan, jotka Neuvostoliitolta jäivät kesken. Toisaalta Nashi pyrkii samalla peittelemään ja salailemaan Neuvostoliiton rikoksia mm. vaatimalla että niistä vaiettaisiin, sekä syyllistämällä muita, ikään kuin kansanmurha olisi oikeutettu jos joku muukin on murhannut kansoja.

Vaikka fasismin kaatumisesta on jo ikuisuus, ja neuvostoliittokin romahti jo vuosia sitten, Nashi on edelleen syvällä toisen maailmansodan juoksuhaudoissa. Se toistelee vieläkin väsynyttä, ajastaan jäänyttä ja tehonsa menettänyttä neuvostopropagandaa, ja sen mukaisesti nimittää kaikkia imperialismiaan vastustavia "fasisteiksi".

Suomessa "fasisti"-sanan on jo ennen Nashien julkisuustemppuja tehnyt naurunalaiseksi samaa propagandaa toisteleva Johan Bäckman. Eivät vain "tavalliset ihmiset", vaan jopa monet kaltaiseni vihervasemmistolaiset rasisminvastustajat pitävät Bäckmanin "antifasismia" naurettavana pelleilynä. Jopa antifasisteina itseään pitävistä nuorista suuri osa toivoisi, että Bäckman tajuaisi olla hiljaa.

Bäckmanille ja Nasheille "fasismi" on vain poliittinen leimakirves, tosin täysin tylsynyt. He eivät vastusta väittämäänsä "fasismia" ihmisyyden näkökulmasta, vaan oman imperialisminsa näkökulmasta. He ovat täysin jämähtäneet toisen maailmansodan ja kylmän sodan aikaisiin asemiinsa, joilla ei ole ollut varsinaista vastapuolta vuosikymmeniin, eikä edes Neuvostoliittoa puolustettavaksi.

Bäckmanin todellisuudesta vieraantunut meuhkaaminen on saanut jopa tuntemiani pitkän linjan antifasisteja vetäytymään vaivautuneina takavasemmalle.

Miten ihmeessä Suomen islamilainen puolue sitten liittyy tähän kuvioon? Kuten monet jo tietävätkin, Suomen islamilainen puolue on erikoinen sekoitus vanhoillista äärivasemmistolaisuutta ja islamismia. Sen näkyvät kärkihahmot ovat alkujaan äärivasemmistolaisia ja kommunisteja. Hei eivät suinkaan hylänneet äärivasemmistolaisuuttaan sekoitellessaan siihen islamismia. Tämän vuoksi puolue on joissain asioissa melko kaukana maahanmuuttajien islamista, eikä ole saavuttanut suurtakaan maahanmuuttajien suosiota.

Suomen islamilainen puolue on muille muslimeille jopa kiusallinen asia. Se tuo esille paitsi paljon sellaista, mistä muslimit mielummin vaikenisivat länsimaiselle yleisölle, että myös kannattaa oppeja, joita islamin piirissä ei yleensä tueta, kuten kommunismia. Puolueen ja muiden muslimien, ettenkö sanoisi aitojen muslimien välinen suhde on melko yksisuuntainen. Kärjistäen sanottuna puolue tukee islamia ja islamistumista, mutta islam ei tue puoluetta. Tämä on itse asiassa hyvin yleinen kaava vierasperäisten muslimien ja heitä kannattavien länsimaalaisten kiihkoilijoiden välillä.

Kaltaisistani sydämeltäni vasemmistolaisista poiketen on niitä, joille äärivasemmistolaisuus oli aikanaan vain keino hyökätä suomalaisuutta vastaan oman kapinavietin vallassa. Neuvostoliiton myötäily ja siitä seuraava äärivasemmistolaisuus olivat tähän hyviä välineitä. Neuvostoliiton romahdettua jyvät erottuivat akanoista ja ne, joille vasemmistolaisuus oli ollut vain poliittinen ase, alkoivat etsiä muuta ulkopuolista ihannoinnin kohdetta, joka sopisi mahdollisimman hyvin suomalaisten ja länsimaalaisten lyömiseen. Tähän tarkoitukseen keksittiin ja tuotiin maahan Islam. Osa äärivasemmistosta alkoi vain kannattaa islamistumista, pieni osa jopa islamistui itse.

Islam on monikultturisteille kaikkein arvokkain toiseus juuri sen vuoksi, että monikultturismi perustuu alun perin Neuvostoliittoa palvoneen äärivasemmiston ajatuksiin. Neuvostoliiton jälkeen potentiaalisin vieras "apu" paikallisia alkuperäiskansoja vastaan on ollut Islam, ja se on siten perinyt Neuvostoliiton aseman.

Vanhoista tavoista ei aina pääse eroon, ei ainakaan itsepetokseen taipuvaisella luonteella, ja merkittävä osa islamistuneista äärivasemmistolaisista säilytti jopa kommunisminsa. Syntyi varsin merkillinen aatteellinen ja uskonnollinen sekasotku, jota edustaa muun muassa Suomen islamilainen puolue.

Tätä taustaa vasten puolueen Viro-kanta ei olekaan enää mikään ihme. Nasheja tukevat suomalaiset islamistit ovat samoja ihmisiä, jotka aikoinaan tukivat kiihkeästi Neuvostoliittoa. Heidän retoriikkansa on edelleen samaa, ja heihin vetoaa edelleen jonkin verran Venäjän mahti, vaikka Islam onkin jo saavuttanut ensisijaisuuden.

Suomalaiset islamistit pettävät Venäjän palvonnallaan uudet uskonveljensä, jotka taistelevat Venäjän ylivaltaa vastaan mm. tsetseniassa ja muualla Kaukasuksella, ja joutuivat Balkanin sodissa oman näkemyksensä mukaan Venäjä-johtoisen pan-slaavilaisen imperialismin ja joukkomurhien uhreiksi.

Suomalaiset kommunisti-islamistit eivät kuitenkaan tästä ristiriitaisuudestaan kovin paljon välitä. Islam on heille ennen kaikkea väline suomalaisuutta vastaan, kuten Neuvostoliitto aikaisemmin. Jos suomalaisia ja länsimaalaisia vastaan nousisi jokin islamismiakin suurempi uhkaaja, he kääntyisivät ilman muuta sen puoleen.

Toinen syy kommunisti-islamistien Viro-vastaisuuteen on päästä käyttämään fasistikorttia. Islamismi on voimakkaasti kietoutunut yhteen natsismin kanssa, ja natsikortin heiluttelu ulospäin on yritys osoittaa, ettei näin olisikaan. Fasistikorttia heiluttelemalla islamistit pyrkivät pesemään natsistista ja totalitaristista mainettaan. Samalla keinolla kommunistit aikoinaan pyrkivät tekemään omista rikoksistaan hyväksyttävämpiä.

Juutalaisvastainen iranilainen muslimi esitetään mediassa "saksalaisena"

MTV3:

Saksalaisfutaaja kieltäytyi pelaamasta Israelissa

Saksan alle 21-vuotiaiden maajoukkuejalkapalloilija Ashkan Dejagah ei suostu pelaamaan poliittisista syistä EM-karsintaottelussa Israelia vastaan 12. lokakuuta Tel Avivissa. Asiasta kertoo saksalainen Bild-lehti.

Bundesliigaseura Wolfsburgissa pelaava Dejagah on syntynyt Iranissa, eikä omien sanojensa vuoksi voi tästä syystä pelata Israelia vastaan.

- (Kieltäytymisellä) on poliittiset syyt. Jokainen tietää, että olen iranilaissyntyinen saksalainen, Dejagah toteaa.

Jaa.

Vaatii kyllä aikamoista mielikuvitusta, että tämännäköistä ihmistä kutsutaan saksalaiseksi:

Kyseessä on juutalaisvastainen iranilainen muslimi.

Koska multikultifanaatikkojen hallitsema media kuitenkin pyrkii esittämään kaiken pahuuden maailmassa aina Valkoisten Heteromiesten™ syynä, juutalaisvastainen iranilainen muslimi täytyy mediassa esittää Pahana Saksalaisena™.

Minulle käsitteestä saksalainen urheilija tulee mieleen ennemminkin tämännäköinen tyyppi:

Koska tällaiset todelliset saksalaiset urheilijat eivät ole juutalaisvastaisia raivopäitä, Lähi-idästä kotoisin olevien muslimien raivopäinen juutalaisvastaisuus täytyy yrittää jotenkin kipata saksalaisten niskaan; muutenhan saksalaisia ei voisi haukkua mistään, koska saksalaisten kulttuurissa ei ole mitään sellaisia kielteisiä piirteitä kuin muslimien kulttuurissa.

Saksaa taas pitää haukkua, koska Saksa on Paha™. Valkoinen heteromies yleensäkin on paha ja siksi kaikki valkoisten heteromiesten hallitsemat maat eli länsimaat (=kaikki Euroopan maat ja USA, Kanada, Australia ja Uusi-Seelanti) edustavat Pahaa Länsimaista Kulttuuri-imperialismia™. Saksa on kuitenkin aivan erityisen Über-Paha.

Saksahan oli tietysti kollektiivisesti vastuussa The Holocaustista™, vaikka siihen osallistui Saksan 80-miljoonaisesta kansasta vain muutamia tuhansia SS-teloituskomppanioiden miehiä ja keskitysleirien vartijoita. Neuvostoliitossa oli tapettu kymmeniä miljoonia ihmisiä keskitysleireillä Siperiassa jo ennen sotaa, mutta jostain syystä venäläiset eivät ole kollektiivisesti vastuussa tästä. Natsi-Saksa kukistui vuonna 1945, mutta vielä vuonna 2007 kaikki saksalaiset, kaikki 80 miljoonaa, ovat vastuussa muutaman tuhannen murhaajan teoista n.65 vuotta sitten. Neuvostoliitto oli pystyssä 1990-luvun alkuun asti, mutta kukaan venäläinen ei ole vastuussa Neuvostoliitossa vielä 20 vuotta sitten toimineista keskitysleireistä.

Saksa on siis absoluuttinen Paha, vaikka kukaan natsikauden aikainen murhaaja ei ole enää elossa. Venäjä on Hyvä, vaikka tuhansia KGB-kiduttajia, Siperian keskitysleirien vartijoita ym. rikollisia on Venäjällä vielä elossa ja jopa johtavissa asemissa, mm. Venäjän presidenttinä. Venäjä on Hyvä, koska Venäjää ihailemalla länsimaiden äärivasemmisto voi purkaa vihaansa Länsi-Eurooppaa ja Pohjois-Amerikkaa kohtaan.

Venäjällä antisemitismi on yleistä. Mielipidetiedustelujen mukaan 85% venäläisistä on sitä mieltä, että juutalaisilta pitäisi poistaa kansalaisoikeudet. Kukaan vasemmistolainen "ihmisoikeusaktivisti" Länsi-Euroopassa tai Pohjois-Amerikassa ei kuitenkaan ole kiinnostunut juutalaisvastaisuudesta Venäjällä. Sen sijaan Saksassa juutalaisvastaisuutta ei ole. Koska Saksaa kuitenkin pitää inhota, vihata, tuomita ja solvata, Saksaa täytyy haukkua jopa iranilaisten muslimien juutalaisvastaisuudesta. Jos Saksassa ei ole juutalaisvastaisuutta, sitä täytyy vaikka keksimällä keksiä.

Ranskassa on sanottu juutalaisvastaiseksi mm. Jean-Marie Le Peniä, koska tämän mukaan tyypillisessä toista maailmansotaa käsittelevässä historiankirjassa puhutaan The Holocaustista™ vain muutamalla sivulla. Tämä on ranskalaisten tuomarien ja ranskalaisen median mukaan The Holocaustin™ vähättelyä, vaikka se sattuu olemaan totta. Menkää kirjastoon ja lainatkaa joku esim. 300-400-sivuinen kirja toisesta maailmansodasta; lyön vetoa, että siellä puhutaan The Holocaustista™ alle viiden sivun verran. Le Penin tarkoituksena oli korostaa, että toisen maailmansodan aikana Euroopassa tapahtui paljon muutakin kuin The Holocaust™. Näin ei kuitenkaan ranskalaisten tuomarien ja ranskalaisen median mielestä olisi saanut sanoa. Koska The Holocaustin™ vähättely on Ranskan lain mukaan rikos, Le Pen sai tuntuvat sakot historiankirjojen sisältöä koskevasta lyhyestä repliikistään.

Samaan aikaan Ranskassa muslimit huutavat rutiininomaisesti tappouhkauksia juutalaisille. Tätä ei käsitellä Ranskan mediassa juuri lainkaan. Asia yritetään vaieta kuoliaaksi. Jalkapallo-otteluissa muslimit huutavat ranskalaisille juutalaisille jalkapallonpelaajille ja tuomareille koko ajan "Sale juif!" eli "likainen juutalainen". Jostain syystä tämä ei ole ranskalaisten tuomarien ja ranskalaisen median mielestä kiellettyä, loukkaavaa puhetta, mutta historiankirjojen sisältöä koskeva totuudenmukainen maininta on tuhansien eurojen sakoilla rangaistava rikos.

Islamilaiset terroristit riehuivat Pariisin kaduilla vuoden 2005 ramadanin aikaan, polttivat kymmenentuhatta autoja ja kymmeniä taloja ja huusivat sloganina "Sarkozy, sale juif!" eli "Sarkozy, likainen juutalainen". Tämä jätettiin kertomatta suomalaisessa mediassa, koska Pravda ja Yle eivät halua kertoa Rauhan Uskonnon™ edustajien juutalaisvastaisuudesta. Pravda ja Yle valehtelivat, että nämä juutalaisvastaiset islamilaiset terroristit olivat "ranskalaista nuorisoa".

Tätä taustaa vasten ei tietenkään enää ole yllättävää, että juutalaisvastainen iranilainen muslimi esitetään mediassa "saksalaisena jalkapalloilijana".