Vihreät, nuivistit ja Tolkien

Jarkko Tontti:

Tolkien ja pysähtyneistön fantasiat

J. R. R. Tolkienin Taru sormusten herrasta on globaali bestselleri. Minäkin hurahdin siihen varhaisteininä, vuosina, jolloin en juuri mitään juuri mistään tajunnut.

Luettuani Sormusten herran nyt uudestaan, tulin lähinnä surulliseksi. En vain siksi, että teos on kirjallisilta ansioiltaan vaatimaton, vaan sen maailmankuvan takia.

Keskimaa on laitaoikeiston unelmien täyttymys. Johtajat ovat viisaita, rohkeita ja armeliaita, palvelijat yksinkertaisia, kuuliaisia ja uupumattomia. Mikään ei koskaan muutu. Piskuinen eliitti käy välillä listimässä lohikäärmeen tai Mustan ruhtinaan ja palaa elämään turvattua elämäänsä, joka perustuu enemmistön raadantaan.

Miksi kirjassa ei kuvata Hobittilan piikoja luuttuamassa Repunpään isännän lattioita? Kuka rakensi haltioiden palatsit? Miksi Sam Gamgi suostuu olemaan Frodon palvelija ilman palkkaa? Miksi feodalistisen Gondorin ihmiset tyytyvät elämäänsä maaorjina? Miksi keskimaalaiset suostuvat Elrondin haltiaeliitin ohjailtaviksi, sotimaan heidän sotiaan ja turvamaan heidän etuoikeutensa?

Koska heille uskotellaan, että on olemassa ulkoinen uhka, Sauron örkkeineen ja muut inhat, tummaihoiset idän ja etelän miehet. Pahin kaikista on velho Saruman, petturi, joka on myös keksijä. Hän on rohjennut kehittää koneita tavisten raadantaa helpottamaan.

Tähän asti kaikki tässä kolumnissa on täysin totuudenmukaista kuvausta Tolkienin maailmasta. Tolkien oli Linkolan kaltainen teollisen vallankumouksen vastustaja, jonka mielestä mm. rautateiden olemassaolo oli rikos Englannin vihreiden niittyjen muodostamaa pyhää maisemaa vastaan.

On sinänsä huvittavaa, että Vihreisiin kuuluva poliittinen kolumnisti Jarkko Tontti haukkuu Tolkienia tästä teknologia- ja teollisuusvastaisuudesta. Vihreäthän nimenomaan ovat modernin länsimaisen sivilisaation vastustajia.

Hänen hirvein rikoksensa on lännen puhtaan rodun saastuttaminen, kun hän risteytti örkin ja ihmisen.

Tämä on väärä kuvaus Tolkienin tarinasta, koska Sarumanin luoma uusi örkkirotu uruk-hai ei ole Tolkienin tarinassa mitenkään keskeinen elementti. Örkit ovat lähtökohtaisesti lännen vihollisia jo ennen tuota örkkien rodunjalostusta. Tämä on verrattavissa siihen, että esimerkiksi turkkilaisia pidettiin eurooppalaisten vihollisina jo keskiajalla, kauan ennen turkkilaisten sekoittumista eurooppalaisiin maahanmuuton myötä.

Mitä vastaan ”lännen vapaat kansat” Aragornin ja Gandalfin johdolla oikeastaan taistelevat? Valistusta tietysti. Keskimaalaiset on valjastettu vastustamaan vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa, ajatuksia, jotka kaikkialla uhkaavat perinteisiin nojaavan eliitin etuoikeuksia. Heidät on huijattu vihaamaan ulkomaalaisia, teknologista kehitystä ja kaikkea muutosta, joka uhkaa heidän johtajiensa valtaa.

Sauron ja Saruman eivät selvästikään edusta vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa, vaan lähinnä bolshevismia tms. tyranniaa ja hävitystä.

On kuitenkin totta, että Tolkienin ihanteellisena esittämä Länsi on feodaalinen, kuningassukujen, aatelisten tms. eliittien johtama sääty-yhteiskunta.

Ei ole yllättävää, että Taru sormusten herrasta on ulkomaalaisvihaa maahanmuuttokriittisyyden naamiossa lietsovan Jussi Halla-ahon lempikirja. Myös perussuomalaisten rasistilaidan äänillä europarlamentin varapaikalle noussut Sampo Terho fanittaa Tolkienia.

Tämä on perin kehno selitys, koska Tolkien-faneja ovat suunnilleen 50 % 10-20-vuotiaista pojista ja ehkä 10 % tytöistä.

Ja kas, näiden miesten puheet ovat sitä itseään, umpikonservatiivista pysähtyneistöfantasiaa.

Enpä ole havainnut Terhon tai Halla-ahon ihailevan keskiaikaa tai sääty-yhteiskuntaa.

Jarkko Tontti kuitenkin ilmeisesti uskoo tällaista havainneensa. Olisi mielenkiintoista, jos hän esittäisi tämän tulkintansa tueksi jotain relevantteja sitaatteja Terhon tai Halla-ahon kirjoituksista.

Ilmeisesti on kuitenkin aivan turha odottaa, että vihreät edes yrittäisivät perustella omia väitteitään.

Tummat eteläiset sun muut örkit tulevat ja raiskaavat Pohjolan vaaleat haltianeidot. Länsi on uhattuna, edessä on viimeinen puolustustaistelu tai kaikki on menetetty.

Eikö tämä muka ole totta?

Puheenparsi on sama kuin Keskimaan ruhtinailla, ongelmien yksinkertaistaminen hyvän ja pahan väliseksi kamppailuksi, muukalaisviha ja haaveksiminen menneistä hyvistä ajoista, jolloin kaikki muka oli paremmin.

Enpä ole koskaan havainnut Terhon tai Halla-ahon haaveilevan menneistä hyvistä ajoista. Tähänkin pätee se, mitä edellä sanoin vihreiden tavasta esittää täysin perusteettomia väitteitä vain omien omituisten harhakuviensa pohjalta.

Sen sijaan ongelmien pelkistäminen hyvän ja pahan väliseksi kamppailuksi on usein ihan mielekästä. Esimerkiksi talvi- ja jatkosodassa oli järkevää nähdä Suomi hyvänä ja Neuvostoliitto pahana. Olisiko Jarkko Tontti talvi- ja jatkosodan aikana haukkunut esimerkiksi Rytiä ja Mannerheimiä ongelmien yksinkertaistamisesta hyvän ja pahan väliseksi kamppailuksi?

Neuvostoliiton hyökkäys Suomeen voidaan täysin perustellusti esittää Mordorin hyökkäyksenä Länteen, Pahuuden valtakunnan hyökkäyksenä normaaleja, hyviä ihmisiä vastaan, barbaarien hyökkäyksenä sivistystä vastaan.

Uuno Kailas:

Raja railona aukeaa.

Edessä Aasia, Itä.

Takana Länttä ja Eurooppaa;

varjelen, vartija, sitä.

Takana kaunis isänmaa

kaupungein ja kylin.

Sinua poikas puolustaa,

maani, aarteista ylin.

Öinen, ulvova tuuli tuo

rajan takaa lunta.

-- Isäni, äitini, Herra, suo

nukkua tyyntä unta!

Anna jyviä hinkaloon,

anna karjojen siitä!

Kätes peltoja siunatkoon!

-- Täällä suojelen niitä.

Synkeä, kylmä on talviyö,

hyisenä henkii Itä.

Siell' ovat orjuus ja pakkotyö;

tähdet katsovat sitä.

Kaukaa, aroilta kohoaa

Iivana Julman haamu.

Turman henki, se ennustaa:

verta on näkevä aamu.

Mut isät harmaat haudoistaan

aaveratsuilla ajaa;

karhunkeihäitä kourissaan

syöksyvät kohti rajaa.

-- Henget taattojen, autuaat,

kuulkaa poikanne sana

-- jos sen pettäisin, saapukaat

koston armeijana --:

Ei ole polkeva häpäisten

sankarileponne majaa

rauta-antura vihollisen,

-- suojelen maani rajaa!

Ei ota vieraat milloinkaan

kallista perintöänne.

Tulkoot hurttina aroiltaan!

Mahtuvat multaan tänne.

Kontion rinnoin voimakkain

ryntään peitsiä vasten

naisen rukkia puolustain

ynnä kehtoa lasten!

Raja railona aukeaa.

Edessä Aasia, Itä.

Takana Länttä ja Eurooppaa;

varjelen, vartija, sitä.

Tällaisen mustavalkoisen vastakkainasettelun vastustaminen "monimutkaisten ongelmien liiallisena yksinkertaistamisena" johtaa useimmissa tapauksissa siihen, että postuloidaan moraalinen ekvivalenssi esimerkiksi Neuvostoliiton ja Suomen välille, Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain välille, arabimaiden ja Israelin välille, al-Qaidan ja Yhdysvaltain välille, Pohjois-Korean ja Yhdysvaltain välille tai lapsiaan ympärileikkaavan, pakkonaittavan ja kunniamurhaavan muslimin ja lihaasyövän valkoisen heteromiehen välille.

Ronald Reagan varoitti kylmän sodan aikana tästä hyvän ja pahan moraaliseen ekvivalenssiin johtavasta itseruoskinnasta eli oman kulttuurin, oman isänmaan ja oman yhteiskunnan sairaasta inhoamisesta ja vihollisen pahuuden vähättelystä: (lihavoinnit minun)

I urge you to beware the temptation of pride — the temptation of blithely declaring yourselves above it all and label both sides equally at fault, to ignore the facts of history and the aggressive impulses of an evil empire, to simply call the arms race a giant misunderstanding and thereby remove yourself from the struggle between right and wrong and good and evil.

Hyvän ja pahan välisen dikotomian häivyttäminen merkitsee siis käytännössä moraalirelativismia eli nihilismiä.

Tämä selittää punavihreiden moraalisäteilijöiden "suvaitsevuuden" mm. islamia ja muita primitiivisiä barbaarikulttuureita kohtaan.

Länsi vs. itä heraldiikan valossa

(Lihavoinnit ja kursivoinnit M.E.)

Kari Tarkiainen: Öst och väst i heraldikens spegel

SvD, 1998-01-03

Heraldiken är en konstart, som av många upplevs som en sällsynt hobby, idkad av officiella statsheraldiker och äldre gentlemän av mera bördsstolt typ. I en värld där den grafiska formgivningen präglas av abstrakta logotyper eller firmamärken med tonvikt på mer eller mindre konstnärligt utformade förkortningar, bokstavskombinationer eller övriga visuella signaler ter sig den klassiska vapenbundna heraldiken onekligen som en gammaldags företeelse. Men i formgivningens värld är det gamla inte i sig sämre än det nya. Just genom att sköldemärken alltid är tecknade valspråk kan heraldiken när den är som bäst föra vidare historiens budskap på ett mera slagkraftigt sätt än långa verbala utläggningar. Utöver att vara finkultur och konst är heraldiken också ett studieobjekt, visserligen bara för en handfull forskare världen över. Vetenskapligt kan den avslöja intressanta idéhistoriska sammanhang, när en kännare får förklara varför man har ritat vad och hur. Ett exempel på detta är debatten om det svenska tre kronorsvapnet, ett viktigt ämne även när det gäller nordismens förhistoria.

På mitt bord ligger två mycket gedigna band på tillsammans omkring ett tusen sidor med hundratals bilder, bland dem ett antal vältryckta färgbilder. Verket bär den något komplicerade titeln ''Muschoviten . . . Turcken icke olijk''. Ryssattribut, och deras motbilder, i svensk heraldik från Gustav Vasa till freden i Stolbova (Jyväskylä Studies in the Arts 55. Jyväskylä, FM 350:-). Författaren är Leif Tengström, välkänd både bland konsthistoriker och inom den finska minoriteten i Stockholm, där han har verkat i Finska kyrkans kyrkoråd och som styrelseordförande för den finska skolan vid Fridhemsplan. Boken är något så sällsynt som en doktorsavhandling i heraldik, mig veterligen den första i sitt slag i Finland. Tengströms avhandling granskades vid universitetet i Jyväskylä och fick vid disputationen de amplaste lovorden av opponenten, professorn i konsthistoria vid Åbo akademi Bo Ossian Lindberg.

Vad fick Tengström att ägna så massiv forskarmöda åt ett sådant sällsynt ämne som öst-västkonfliktens reflexer i den svenska vapenkonsten, låt vara mot en mycket brett tecknad europeisk bakgrund? Författaren förklarar i sin inledning, att han länge hade irriterats av det faktum att medan den finska bastuns medicinska effekter har behandlats i omkring 500 studier, av vilka elva är doktorsavhandlingar, har nationens heraldiska symbol, det finska lejonvapnet, inte alls beskrivits i någon vetenskaplig forskning värd namnet. Är det bara kroppskultur och hälsa som den finska forskningspolitiken vill veta av, frågar han sig. Detta är kanske inte hela sanningen, ty den första impulsen till Tengströms studie tycks ha legat på ett annat plan, i kontroversen med historieprofessor Matti Klinges resonemang kring sabelsymboliken i Finlands riksvapen, publicerat i boken ''Finlands blåvita färger'' 1981.

Finlands kroksabel, rysk eller turkisk

Den idérike lärdomshistorikern Klinge hävdade i denna studie mera i förbifarten, att det vapen som det finska lejonet trampar på med sina baktassar inte alls är en ryssesabel och symbol för det urgamla rysshatet, utan en turkisk kroksabel och sålunda mera en reflex av en allmäneuropeisk fasa inför det framryckande ottomanska imperiet. Detta fick Tengström att protestera i ett genmäle publicerat i Finskt Museum. Vid läsning av Leif Tengströms avhandling kan man finna, att hans dåtida uppfattning i hög grad nyanserats i takt med ett djupare studium av ämnet. Inte så, att Finlands lejon, som svänger ett rakt västerländskt svärd i framtassarna och trampar på den ryska kroksabeln med baktassarna, enligt honom skulle symbolisera något annat än Johan III:s strid med Ivan den Förskräcklige, utan mera genom iakttagelsen, att denna symbolbild hör hemma hos ett väldigt panorama av ikonografiska framställningar, som alla förhärligar väst framom öst. ''Muskoviten, Turken icke olik'' är en replik hämtad ur Gustav Vasas mun och som citatet säger satte man i väst, från medeltiden då heraldiken föddes till slutet av den tidigmoderna epoken, likhetstecken mellan de båda storrikena i öster. Leif Tengströms perspektiv på sitt ämne är långt och ungefär till hälften hämtat ur skriftliga källor, till hälften från bildernas värld. Författaren tar upp till behandling ett antal symboler, alla vapen, som signalerar västlig eller östlig tillhörighet. De är: det raka svärdet (i motsats till kroksabeln), armborstet (i motsats till skyterbågen) och harnesken (i motsats till ringbrynjan). Dessutom behandlas ett antal pilar, hjälmar och annat, dubbelörnar och gotiska lejon, som hör antingen till den ena eller den andra kultursfären. ''Korstågens och korstågsandans stridslurar hörs igenom som en kraftig grundton för alla dessa heraldiska vapen. Denna heraldik har tillkommit i samma tonart som den västerländska kristenhetens främlingskap inför såväl den grekisk-ortodoxa kristenheten som den muslimska världen, vilka ofta både avsiktligt och oavsiktligt buntades ihop'', skriver Tengström.

Heraldisk symbolik och gamla citat

Det är sålunda en både krigs- och propagandaspäckad heraldik, som rullas upp i Tengströms avhandling. Men vapenskramlet mellan väst och öst inskränker sig i boken inte bara till bilder, utan författaren har också fångat in en väldig mängd citat ur mest skilda källor, som tar upp samma tema. En analys av retoriken i sitt sammanhang utgör det andra källmaterialet i avhandlingen. Tengström har valt att studera och framlägga den mentalhistoriska bakgrunden för heraldiska teman genom att, utgående från det klassiska antika barbarbegreppet, utreda hur dess olika komponenter har klistrats på ryssar och deras härskare genom tiderna. Ord yttrade om skyter och perser, dessa Asiens folk, under den grekiska kulturens blomstring alltifrån Herodotos, har levt vidare långt in på 1500- och 1600-talen, till författarens egentliga domäner. Den nästan genialt genomförda kombinationen av illustrationer och verbala kvarlevor gör Tengströms avhandling ytterst intressant för alla, som vill sätta sig in i öst-västrelationernas kulturhistoriska bakgrund. Men Tengström har inte gjort det lätt för sin läsekrets genom sin grundliga framställningsmetod, som bygger på överlånga citat på olika originalspråk.

En imponerande notapparat

Avhandlingens notapparat, som till en stor del hänvisar just till dessa citat, omfattar inte färre än 4 300 fotnoter, och den tätt tryckta käll- och litteraturförteckningens omfattning är över hundra sidor. Läsaren förutsätts kunna alla de västeuropeiska språken med tonvikt på latin, lågtyska, holländska och gammalsvenska (medan grekiska och ryska i regel framträder i engelsk översättning!) samt orka läsa genom ymnigt flödande textavsnitt där långt ifrån allting hör strikt till temat. Tengströms historiska hantverk gör att avhandlingen delvis liknar en källutgåva; något hädiskt kommer man att tänka på Samuel von Pufendorf, Johannes Widekindi och övriga stormaktstidens svenska historiografer, som radade upp sina källor när de skrev om Sveriges kungar och krig.

Elegant presentation av lärdomen

Detta särdrag i framställningen - orsaken till avhandlingens elefantiasis - bör dock inte skymma det faktum, att frågeställningen, metoden, akribin i övrigt och Tengströms egna kvickt formulerade resonerande textavsnitt gör boken vetenskapligt mycket njutbar. En stor mängd halvt glömda fiktioner dammas av, sätts in i sitt sammanhang och presenteras med en elegant lärdom. I synnerhet gäller detta sabeln, det finska lejonets gungande underrede, vars förekomst utreds från målningarna på attiska vaser från 400-talet f Kr över Igorkvädet till avbildningarna av Erik XIV:s harnesk och Rubens målningar. Framställningen kulminerar i analysen av Storfurstendömet Finlands vapen, som Tengström dels omdaterar, dels förklarar på ett helt nytt sätt. Vapnets förebild var en stenrelief på Stockholms slotts innergård, som Johan III omkring 1578 hade satt upp och som föreställde det götiska lejonet med Tre Kronor på sin sköld fäktande med en drake och trampande en ryssemössa under sina baktassar. Under avbildningen stod orden Tandem bona Causa Triumphat (den goda saken segrar till slut) inhuggna i sten. Kungen lät slussa ryska sändebud och förhandlare till slottet förbi denna relief ''Ryssen till vanheder'' som det står i källorna. Jämfört med denna politiska skymf är budskapet i Finlands vapen enligt Tengström ''en mild västanfläkt''.

Finlands rosor från Vadstena kloster

Även de övriga detaljerna i Finlands vapen förklaras i avhandlingen på ett nytt sätt: de nio heraldiska rosorna tolkar Tengström som en reminiscens av Rosenkransmadonnan, dyrkad framför allt i Vadstena kloster medan storfurstendömets krona skulle vara en litauisk Jagellokrona. Dessa enskildheter tål måhända att diskuteras ytterligare, men de öppnar onekligen ett överraskande perspektiv mot det katolska Europa, intressant i dessa dagar av en ny finsk kontinentfeber. Som det finska statsvapnets främste arkitekt framträder i Tengströms avhandling - om än vagt - självaste generalsekreteraren i jesuitorden, Antonio Possevino. Hur det än förhåller sig med detta, står det kända 1500-talsexemplaret av Finlands vapen, skapat av bildhuggaren Willem Boy till Gustav Vasas gravmonument i Uppsala domkyrka, i särklass i fråga om heraldisk elegans och skönhet. Ett annat östattribut, skyterbågen, lever i Tengströms framställning ett ytterst segt liv i ikonografin från antikens Salamis till Gustav Vasas och Johan III:s Savolax. Landskapet Savolax vapen föreställer en hotbild - den spända, skjutklara ryssebågen mot en svart bakgrund - och symboliserar som sinnebilden för Asien den fruktan som ständigt lurar vid östgränsen. Denna tolkning har givetvis numera helt försvunnit ur det allmänna medvetandet, och vi ser i Savolax vapen bara en så levande komposition, att man nästan tror sig höra klangen av en pil som lämnar sin båge, såsom en heraldiker har sagt.

Det är sålunda en på många sätt fantasieggande och tung avhandling som Leif Tengström har presterat under decennielång forskarmöda. Boken passar dåligt i sällskap med många nutida doktorsavhandlingar, där ett lätt teoribygge och ytliga problemställningar är huvudsaken. Den är ett lärdomsprov i ordets egentliga betydelse, byggt på ett gigantiskt arbete i bibliotek och arkiv, och töms inte genom en hastig genomläsning. ''Muschoviten . . . Turcken icke olijk'' är en idéhistorisk guldgruva av det bestående slaget, där ännu många av forskare kommer att göra sina fynd.

Mielisairaalapotilaat kadulle, jotta saadaan asuntoja somaleille

Mielenterveyspotilaat eivät pääse kaupungin asuntoihin Helsingissä

Homeongelmien takia suljetun Haagan kuntoutuskodin mielenterveyskuntoutujat eivät pääse asumaan Helsingin kaupungin vuokra-asuntoihin.

Asuntolautakunta epäsi kaupungin terveyskeskuksen avunpyynnön kokouksessaan eilen tiistaina. Päätöksestä käytiin lautakunnassa kova vääntö, joka käänsi perinteiset poliittiset asetelmat ympäri.

Kokoomuksen, kristillisdemokraattien ja keskustan edustajat olisivat antaneet parillekymmenelle mielenterveyskuntoutujalle kaupungin asunnon kahdeksi vuodeksi.

Vihreät, vasemmisto ja perussuomalaiset taas tukivat kiinteistöviraston ehdotusta, jossa asuntoja ei myönnetä.

Viraston kanta voitti äänestyksen 5–4, ja vastuu kuntoutujien asuttamisesta sysättiin takaisin terveyskeskukselle.

Terveyskeskus oli pyytänyt mielenterveyskuntoutujien käyttöön joko kuutta neljän huoneen asuntoa tai useampaa kolmiota.

Asuntolautakunnan puheenjohtajan Vesa Peipisen (vihr) mukaan kaupungilla on kuitenkin pulaa juuri isoista asunnoista.

Eihän suomalaisille mielisairaalapotilaille tietenkään voida antaa kaupungin vuokra-asuntoja, koska ne tarvitaan maahanmuuttajille.

Erityisesti juuri isoja asuntoja tarvitaan maahanmuuttajille, koska maahanmuuttajaperheillä on paljon lapsia.

Tätä päätöstä tekemässä oli somalinainen nimeltä Zahra Abdulla, joka suomalaisten veronmaksajien rahoilla koulutettuna kätilönä auttaa toisia somalinaisia synnyttämään lisää somalilapsia.

Kun somalinainen synnyttää keskimäärin 6-7 lasta suomalaisten veronmaksajien rahoilla kustannetussa synnytyssairaalassa, suomalaisten veronmaksajien rahoilla täytyy tietysti kustantaa myös kaupungin vuokra-asuntoja näille kulttuuriamme rikastuttaville somaliperheille.

Ei niitä asuntoja siis tietenkään riitä suomalaisille mielenterveyspotilaille.

Poliittisten päättäjien prioriteetit ovat sellaisia, että suomalaiset mielenterveyspotilaat laitetaan asunnottomina kadulle somaliperheiden saadessa isoja asuntoja suomalaisten veronmaksajien rahoilla.

Vihreät tekevät vaalimainoksia veronmaksajien rahoilla

Vihreiden kunnallisvaaliehdokkaana ollut Sini Terävä on tehnyt veronmaksajien rahoilla tällaisen punavihreän vaalimainoksen:

Tane & kumppanit

Johanna, 34

Johanna on Liisan puoliso. Johanna työskentelee kirjastonhoitajana. Johanna pitää työstään ja kirjoista, mutta joskus asiakkaat ovat kiukkuisia, kun kirjastosta ei löydykään heidän kaipaamiaan teoksia.

Johanna on opiskellut yliopistolla naistutkimusta ja seuraa tarkkaan, mitä tasa-arvopolitiikan kentällä tapahtuu. Johanna tietää, että kunnalla on velvollisuus tehdä tasa-arvosuunnitelma. Johanna on kysynyt esimieheltään, onko tällainen olemassa ja mistä sen saisi luettavakseen. Esimies naurahti Johannan kysymykselle ja totesi, ettei hän ole sellaisesta suunnitelmasta ikinä kuullutkaan. Eihän heidän työpaikallaan ole ongelmia, vai onko?

Liisa, 37

Liisa on Kaisan pikkusisko. Hän elää yhdessä Johannan kanssa ja yhdessä he harrastavat lukemista ja teatteria. Liisa on huomannut, että viime vuosina kirjastoon ei ole enää tullut riittävästi mielenkiintoisia uutuusteoksia. Parhaat arvostelut saaneet kirjat ovat aina jonotuslistalla.

Ammatiltaan Liisa on toimittaja. Hän on päättänyt tehdä jutun kunnan rahojen käytöstä. Liisa haastattelee kadulla ohikulkijoita. Kaikki esittävät erilaisia toiveita esimerkiksi siitä, että terveyskeskuksissa olisi lyhyemmät jonot, päivähoitopaikkoja olisi enemmän tai että kirjastolla olisi varaa tilata enemmän kirjoja. Kukaan ei kuitenkaan tunnu tietävän, ketkä näistä asioista oikeastaan päättävät.

Kaisa, 40

Kaisa on töissä yläasteen englannin kielen lehtorina. Kaisa on naimisissa Hassanin kanssa ja heillä on kaksi yhteistä lasta, Tane ja Ella. Lisäksi Kaisalla on teini-ikäinen tytär edellisestä avioliitosta, Saija.

Kaisa pitää työstään, mutta kolmen lapsen vaatteet, ruoka ja harrastukset tuntuvat vievän pohjattomasti rahaa. Kaisan ex-mies on insinööri ja he valmistuivat aikoinaan samana vuonna yhtä pitkän opiskelun jälkeen. Kaisa ei ymmärrä, miksi hän on aina tienannut ex-miestään vähemmän, vaikka hänelläkin on pitkä koulutus ja työura.

Hassan, 39

Hassan on muuttanut Suomeen 90-luvun alussa. Opittuaan suomen kielen hän opiskeli lähihoitajaksi. Hassan käy töissä naapurikaupungissa sijaitsevassa sairaalassa. Hassan on naimisissa Kaisan kanssa ja heidän perheeseensä kuuluu kolme lasta.

Kun Hassan käy perheen kuopuksen, Ellan, kanssa lääkärillä, tämä käskee kertomaan hoito-ohjeet kotona Ellan äidille. Hassania suututtaa, koska hän on Ellan vanhempi siinä missä Kaisakin – ja onhan hänellä terveydenhuollon tutkintokin.

Ella, 5

Ella käy kunnan päivähoidossa. Ellan mielestä on kivaa piirtää ja laulaa. Joskus Ella käy äidin kanssa musiikkileikkikoulussa. Aina Ella ei kuitenkaan pääse muskariin, mikä on Ellan mielestä tyhmää. Muskari on kaukana Ellan kotoa ja silloin kun isä on iltavuorossa, äiti ei voi ajaa muskariin autolla. Ellan mielestä bussissa on jännä istua, mutta äiti on kertonut Ellalle, että bussi ei aja muskarin ohi.

Tane, 8

Tane käy peruskoulun toista luokkaa. Tanea jännittää mennä aamuisin kouluun, koska isommat pojat kiusaavat häntä koulun pihalla ennen tuntien alkua. Kaisa ja Hassan ovat käyneet koululla puhumassa Tanen luokanvalvojan kanssa, joka sivuutti asian toteamalla, että pojat ovat poikia.

Tanella ei ole koulussa montaa ystävää, mutta välitunneilla hän leikkii samalla luokalla olevan Katin kanssa. Kun he kulkevat yhdessä koulusta kotiin, isot pojat juoksevat välillä heidän perässään ja huutelevat heille rumia sanoja. Kotona Tane leikkii kissansa kanssa ja toivoo, että voisi vaihtaa koulua.

Saija, 15

Saija käy peruskoulun viimeistä luokkaa. Saija harrastaa jääkiekkoa. Saijaa ei huvittaisi aamuisin herätä kouluun. Saijan jääkiekkoharjoitukset ovat aina myöhään illalla, koska poikien jääkiekkoseuroille on annettu aiemmat harjoitusajat jäähallissa. Saijan mielestä olisi kivaa päästä peruskoulun jälkeen urheilulukioon, koska siellä saisi käydä treeneissä keskellä päivää. Koulun opinto-ohjaajan mielestä Saija voisi kuitenkin ensin käydä tutustumassa eri vaihtoehtoihin. Saijaahan saattaisi kiinnostaa sosiaalialan ammattitutkinto, kun hänellä on niin hyvä tuntuma pikkusisarusten hoitoon.

Koulun jälkeen Saija menee usein nuorisotilalle. Joskus häntä ei huvitakaan jäädä sinne, koska vieraita poikia on kerääntynyt oleskelutilan biljardipöydän ääreen. Saija ei kehtaa kysyä, saisiko hänkin kokeilla biljardin peluuta.

Jouni, 31

Jouni on Kaisan pikkuveli. Jouni on kulkenut pyörätuolilla lapsesta saakka. Jouni opiskelee oikeustiedettä ja toimii aktiivisesti eräässä ympäristöjärjestössä. Jounin mielestä hänen asuinpaikkakunnallaan ei ole kovin toimiva julkinen liikenne. Jouni itse ei aina pääse kulkemaan linja-autolla, jos kyseisessä autossa ei olekaan matalaa lattiaa. Jouni on myös kuullut, että hänen kummityttönsä Ella ei aina pääse musiikkileikkikouluun, koska sinne ei kulje linja-autoa.

Pirkko, 62

Pirkko on Kaisan äiti. Pirkko on eronnut Kaisan isästä, Matista, pari vuotta sitten. Pirkko työskentelee myyjänä. Eron jälkeen Pirkko muutti uuteen asuntoon. Asunnon vuokra on kuitenkin korkea. Pirkko on ollut jonossa kaupungin vuokra-asuntoon jo vuoden, mutta vieläkään ei ole tarjottu hänelle vapaata asuntoa. Pirkkoa harmittaa. Hän haluaisi saada halvemman vuokran, jotta voisi säästää rahaa lomamatkaa varten. Pirkko ihmettelee, miksi kaupunki ei rakenna lisää vuokra-asuntoja.

Matti, 65

Matti on Kaisan isä. Matti on eläkkeellä. Matti ja Pirkko ovat eronneet pari vuotta sitten. Matti on entinen yrittäjä ja käy vanhojen tuttujensa kanssa syksyisin metsästämässä. Matilla on korkea kolesteroli ja lääkäri on neuvonut Mattia harrastamaan liikuntaa säännöllisemmin.

Matti ei kuitenkaan viitsi mennä kunnan liikuntaryhmiin. Joissakin ryhmissä musiikki on liian nopeaa ja sen tahdissa ei Matti jaksa pomppia. Pirkko kuulemma käy jossain iäkkäämmille tarkoitetussa jumpassa, mutta Matin mielestä olisi noloa mennä naisten kanssa samaan ryhmään. Matti muistaa joskus lukeneensa lehdestä äijäjoogasta. Mitähän sekin lie, Matti miettii. Eipä taida meidän kylällä sellaista olla tarjolla.

Terttu, 80

Terttu asuu Kaisan ja Hassanin naapurissa. Terttu on jäänyt vuosia sitten leskeksi ja asuu yksin. Tertulla on monta lasta, jotka ovat muuttaneet töiden perässä kauemmas. Töissä Terttu ei aikanaan käynyt, vaan hoiti lapsia ja kotia perheenemäntänä. Nyt hän elää pienellä kansaneläkkeellään.

Terttu kulkee rollaattorilla. Kerrostalon portaissa on vaikea liikkua eikä hän jaksaisi oikein enää käydä kaupassa ja asioillakaan. Varsinkin talvella on vaikea kulkea liukkaita katuja. Terttu ei raaski maksaa kotihoidon kauppapalvelusta, mutta onneksi Hassan vie Tertun silloin tällöin autolla kauppaan.

Susanna, 45

Susanna on kunnan talouspäällikkö. Susanna itse asuu kuitenkin naapurikaupungissa. Susanna tekee pitkiä työpäiviä. Iltaisin kävellessään parkkipaikalle häntä hieman pelottaa. Susanna on eronnut miesystävästään, mutta tämä on erosta lähtien soitellut Susannalle ja uhkaillut häntä.

Susanna ei oikein tiedä mitä tekisi. Hän ei kehtaa kertoa tilanteestaan edes parhaalle ystävälleen Kaisalle. Susanna on käynyt välillä hakemassa sairaslomaa uupumuksen takia, mutta lääkäri ei ole kertaakaan kysynyt mikä Susannalla oikeastaan on hätänä. Lääkäri on kirjoittanut Susannalle reseptin nukahtamislääkkeitä varten, mutta Susanna itse menisi mieluummin juttelemaan huolistaan terapeutin luokse.

Onko tämä mielestänne sellaista asiallista informaatiota, jota kannattaa tuottaa veronmaksajien rahoilla?

Minun mielestäni ei ole.

Minusta on itsestäänselvää, että tämä on räikeän puoluepoliittista punavihreää propagandaa.

Kuitenkin tämä on tuotettu veronmaksajien rahoilla. Sinun rahoillasi.

Olisitko halunnut maksaa tämän miesvihamielisen lesbofeministi- ja somalipropagandan tuottamisesta? Et varmaankaan.

Jouduit kuitenkin maksamaan. Ottaako päähän?

Muistakaa äänestää sunnuntaina 7.6., jos ette ole vielä äänestäneet.