Vielä eilen Riikka-Maaria oli ollut onnellinen, tarkkaan ottaen eilisiltaan kello kuuteen asti. Onnellisuuteen oli monta syytä; taskussa olivat tuoreet valtiotieteen maisterin paperit, kesätyö ja syksyllä ehkä vakinainenkin työ maahanmuuttovirastossa alkaisi ensi viikolla, opintomatka Somaliaan myöhemmin kesällä ja tietenkin Erik. Niin, varsinkin Erik.
Erik oli Riikka-Maariaa muutaman vuoden vanhempi jatko-opiskelija, joka oli ohjannut häntä gradun teossa oikeastaan alusta asti. Riikka-Maarian gradu “Suomalainen rasismi maahanmuuttokriittisyydeksi naamioituneena” oli herättänyt huomiota jo ennen valmistumistaan niin oikeusoppineissa kuin valtiotieteilijöissäkin. Mutta gradu oli saanut aikaan muutakin: sen tekemisessä kuluneen vuoden aikana Riikka-Maaria oli syvästi rakastunut Erikiin. Tosin hän ei ollut Erikille millään tavoin tunteistan vihjannut - hän odotti, että Erik olisi tehnyt aloitteen treffeihin jonkun muun kuin graduohjauksen merkeissä. Hänestä nimittäin tuntui siltä, että Erikilläkin oli tunteita häntä kohtaan, koska hän aina hymyili ja puhui hänelle niin kauniisti.
Tuoreet maisterit olivat eilen jo kello kolme menneet Seurahuoneelle juhlimaan opintojen päättymistä ja kohottamaan maljoja tulevaisuudelle. Riikka-Maaria oli vakaasti päättänyt, että tänä iltana hän poistuisi paikalta Erikin seurassa, ensin he kävelisivät käsi kädessä Espan puistossa, vaihtaisivat siellä ehkä muutaman kiihkeän ja hätäisen suudelman, kunnes menisivät Erikin asuntoon Kruunuhaassa ja sitten…(Riikka-Maaria itse asui vanhempiensa luona rintamamiestalossa Käpylässä - sinne ei siis voinut mennä).
Tasan kello kuusi nämä haaveet haihtuivat, kun Seurahuoneelle ilmestyi Lise-Lotte, jonka Erik iloisesti esitteli tyttöystäväkseen. Riikka-Maarian unelmat räjähtivät taivaan tuuliin sekunnissa ja hänestä tuntui, että hän pyörtyy. Lise-Lotte ja Erik vaihtoivat muutaman sanan keskenään ruotsiksi niin nopeasti (he olivat nimittäin ruotsinkielisiä), ettei Riikka-Maaria kelvottomalla kouluruotsillaan päässyt sisällöstä kärryille. Sitten Erik moikkasi häntä huolimattomasti häneen edes katsomatta ja siirtyi Lise-Lotten kanssa etäämmälle oikea käsivarsi tämän uumalle kiertyneenä.
Tietenkin pitkäsäärinen ja hyvävartaloinen Lise-Lotte oli kaunis, täydellinen nainen, yhtä kaunis kuin Erik oli komea. Riikka-Maaria tiesi, ettei hänestä olisi kilpailijaksi Lise-Lottelle. Hän itse oli nimittäin juuri sellainen kuin eräs pakinoitsija joskus oli kolumnissaan kirjoittanut: lyhytjalkainen, leveäperseinen, pieni-, mutta riippurintainen maatiaistallukka. Ja nyt häntä sekä itkettivät että hävettivät omat, naurettavat kuvitelmansa. Onneksi hän ei sentään ollut tunteistaan ehtinyt kertoa Erikille - häpeä olisi ollut vielä suurempi.
Seuraavana aamuna, huonosti nukutun yön jälkeen, Riikka-Maaria päätti terästäytyä: nykyaikainen, tiedostava nainen ei miesten perään itke! Hieman häntä kuitenkin kaihersi se, ettei hän 25:stä ikävuodestaan huolimatta vieläkään ollut päässyt neitsyydestään; monet hänen ikätovereistaan olivat sen menettäneet jo yli kymmenen vuotta sitten. Sitä paitsi Riikka-Maariaa seksi hiukan pelottikin. Hänen pillunsa oli nimittäin niin ahdas, että hänen kaksi sormeaan ei sinne mahtunut, puhumattakaan siitä moottorimunasta, jonka hän oli muutama vuosi sitten netistä tilannut.
Kahvia juodessaan Riikka-Maaria huomasi Hesarista, että kulttuurikeskus Caisassa oli sinä päivänä monikulttuuritapahtuma: “Tule rikastumaan ja vapautumaan ennakkoluuloistasi!”, kirkui ilmoitus. Riikka-Maaria innostui asiasta heti ja päätti lähteä koko päiväksi Caisaan.
Tunnelma Caisassa oli jo puolelta päivin hyvin kansainvälinen, tai tarkemmin sanottuna lähi-itäläis-afrikkalainen. Tummia ja tummempia ihmisiä parveili joka paikassa. Burkhiin pukeutuneet naiset kulkivat pareittain tai ryhmissä meluavien lapsilaumojen kanssa, miehet, joista monet olivat pukeutuneet yöpaitoja muistuttaviin kaapuihin ja värikkäisiin myssyihin tai hattuihin, seisoivat ja juttelivat omissa ryhmissään. Valkoihoisia ei näkynyt kuin muutama. Tämä oli Riikka-Maarian mielestä juuri sitä oikeaa ja aitoa monikulttuurisuutta, jota Suomikin niin kipeästi tarvitsi!
Hänen huomionsa kiinnittyi nuoreen, mustaan mieheen, joka istui yksinään kahvilan nurkkapöydässä. Mikä loistava tilaisuus tutustua, ajatteli Riikka-Maaria ja kysyi englanniksi saako istuutua pöytään. “Ole hyvä vain”, vastasi mies englantia murtaen. Riikka-Maaria yritti ottaa kasvoilleen kaikkein aseistariisuvimman ja luottamusta herättävimmän hymynsä, mutta onnistui näyttämään vain siltä, mikä olikin: naiivilta pikkutytöltä ja tyrkyltä, joka oli valmis mihin tahansa saadakseen reisiensä väliin muutakin kuin oman etusormensa tai tampoonin.
Mies, Abu Mbogoro nimeltään, sanoi olevansa Somalian pakolaisia. Abu kertoi, kuinka sisällissodan runtelemassa maassa viholliset olivat hyökänneet heidän kyläänsä, raiskanneet ensin kaikki tytöt ja naiset ja sitten tappaneet heidät. Pojat ja miehet oli tapettu heti. Lopuksi koko kylä oli poltettu maan tasalle. Kuin ihmeen kautta Abu oli selvinnyt hengissä, koska oli isänsä lahjoittamalla metsästyspuukolla leikannut auki kuolleen lehmän vatsan ja piiloutunut sinne. Päiväkausiin ei Abu ollut kammottavasta piilostaan uskaltautunut ulos ja oli henkensä pitimiksi joutunut syömään jo mätänemistilassa olevan lehmän sisälmyksiä - tosin niistäkin oli pitänyt kilpailla ahneitten, lihavien ruumismatojen kanssa. Riikka-Maaria kuunteli kauhutarinaa silmät ja suu järkytyksestä levällään ja tarttui sitten vaistomaisesti molemmin käsin Abun käsiin:”Nyt sinun ei tarvitse enää pelätä. Nyt sinä olet turvassa.”, sai hän sanotuksi ääni sortumispisteessä, kyyneleitä pidätellen. “Niin olen, vihdoinkin.”, määkäisi Abu vastaukseksi.
Kaikki, mitä Abu oli Riikka-Maarialle kertonut, oli tietenkin valetta. Abu oli syntynyt Lontoossa liki 30 vuotta sitten ja käynyt Somaliassa vain “lomailemassa”. Lomaillessaan hän oli ryöstellyt paikallisia ja raiskannut naisia ja tyttöjä aina tilaisuuden tullen. Raiskauksista naiset pitivät tietysti päänsä kiinni, koska eivät halunneet syytettä aviorikoksesta ja joutua mahdollisesti kivitettäviksi. Kivitysten seuraaminen olikin Abun mielestä varsin mukavaa ajanvietettä, kuten myös vääräuskoisten ristiinnaulitseminen, johon hänkin oli päässyt osallistumaan. Suomeen Abu oli tullut, koska Englannissa häntä etsittiin serkkunsa (kunnia)murhasta. “Kaikki alkoi siitä, että Rahime ei suostunut ympärileikkaukseen, sitten hän kieltäytyi avioliitosta isäni kanssa, vaikka hänet oli isälle luvattu jo ennen syntymäänsä. Pahinta oli kuitenkin se, että hän hylkäsi islamin uskon, alkoi pukeutua kuin länsimainen, vääräuskoinen huora (mikä hän kyllä jo olikin) ja kertoi menevänsä naimisiin englantilaisen opettajan kanssa. Ei sellainen nainen voi ansaita kuin kuoleman.”, oli Abu jälkeenpäin kertonut tutulle imaamille. Imaami oli ylistänyt Abua perheen kunnian puolustamisesta ja luvannut järjestää hänelle uuden passin ja rahaa, jotta tämä pääsee maasta pois. Sitä Abu ei imaamille ollut kertonut, että hän oli ensin raiskannut Rahimen ja sitten iskenyt häntä parisataa kertaa metsästyspuukolla ja lopuksi kirjoittanut tämän omalla verellä ruumiin päällä olleen lapun: Näin käy kaikille vääräuskoisille huorille!
Riikka-Maariasta oli aivan luonnollista lähteä Caisasta yhdessä Abun kanssa, eikä hän vastustellut, kun Abu otti häntä kädestä heidän kävellessään kohti Hakaniemeä. Abu kertoi (pelkkiä valeita) perheestään ja sukulaisistaan Somaliassa ja siitä, miten vanha ja kehittynyt kulttuuri siellä oli. Juuri jotain tällaista Riikka-Maaria oli halunnutkin kuulla; nyt hän oli varma siitä, että maahanmuuttokriitikot, nuo himputin rasistit, valehtelivat väittäessään, että somalit itse asiassa olivat koko Afrikan laiskinta, saamattominta ja epäluotettavinta sakkia, jota kaikki muut afrikkalaiset inhosivat.
Epäröimättä Riikka-Maaria seurasi Abua myös tämän yksiöön Jakomäessä, jossa he kuin yhteisestä, sanattomasta sopimuksesta alkoivat välittömästi kuoriutua vaatteistaan. Kun he alastomina katselivat toisiaan (Riikka-Maaria ei alastonta miestä ollut nähnyt kuin kuvissa, isäänsä lukuunottamatta), kiinnittyi Riikka-Maarian huomio Abun kyrpään. Hän oli lukenut, että sen pitäisi sojottaa normaalisti 45 asteen kulmassa ylöspäin, mutta Abun kalu oli käyristynyt omituisesti vasemmalle ja osoitti ikään kuin parikymmentä astetta alaspäin. Lisäksi koko kalu näytti siltä, kuin se olisi ensin jäänyt oven väliin ja sitten rotat olisivat siitä järsineet sieltä täältä haukkapaloja. Itse asiassa se toi Riikka-Maarian mieleen vuosia sitten kotipihalta talvella löytyneen kohmeisen kyykäärmeen. Riikka-Maariasta se oli ollut jotenkin iljettävä. Hänhän ei mitenkään voinut tietää, että kun Abu lapsena oli ympärileikattu, hän oli samalla saanut imaamin mädistä hampaista (ympärileikattu esinahka irrotetaan suun ja hampaiden avulla) ja saastaisesta partaterästä penikseensä infektion, joka oli viedä häneltä hengen. Aluksi pahanlaatuista ja kivuliasta tulehdusta oli koetettu lääkitä loitsuilla, rukouksilla ja ihmeitä tekevillä yrteillä, kunnes englantilainen terveydenhoitaja oli pakottanut viemään Abun sairaalaan.
Seksi Abun kanssa ei ollut kummoista, mutta eihän Riikka-Maarialla toisaalta ollut muunlaisesta tietoakaan. Paitsi että koko aktista ei ollut tahtonut tulla mitään Abun silvotun ja “rotansyömän” kalun sekä Riikka-Maarian ahtauden vuoksi, ei “rakasteluun” sisältynyt myöskään sellaista romantiikkaa, jota Riikka-Maaria olisi kaivannut. Abu esimerkiksi ei suudellut Riikka-Maariaa tämän yrityksistä huolimatta. Sen sijaan hän kuolasi kuin vesikauhuinen koira, niin että Riikka-Maarian hiukset, kasvot ja yläruumis olivat kauttaaltaan tahmean liman peitossa. Riikka-Maariahan ei voinut tietää, että raiskatessa harvemmin suudellaan ja raiskauksia Abun kaikki aikaisemmat seksikokemukset olivat olleet, lukuunottamatta tietenkin seksiä omien siskojen kanssa.
Riikka-Maaria ja Abu avioituivat pikapikaa, kunhan Riikka-Maaria ensin oli kääntynyt muslimiksi. Abulle avioliitto oli varsinainen lottovoitto, sillä nyt häntä ei niin vain voitaisi passittaa takaisin Somaliaan, josta hän väärennetyn passinsa mukaan oli kotoisin. Riikka-Maarialla ei luonnollisestikaan ollut aavistustakaan Abun oikeasta taustasta. Hän nautti täysin siemauksin tuoreena muslimivaimona olemisesta; burkha oli loppujen lopuksi varsin mukava vaate, ei ollenkaan kuuma, hankala ja ahdistava, kuten monet vääräuskoiset luulivat. (Riikka-Maaria oli jo alkanut mielessään ja “omiensa”, muiden muslimien, parissa kutsua toisuskoisia ja uskonnottomia vääräuskoisiksi. Ei kuitenkaan vielä sioiksi ja apinoiksi, kuten Abu heitä kutsui.) Myös meikittömyys tuntui vapauttavalta. Itse asiassa Riikka-Maaria koki olevansa, muiden suomalaisten kääntyneiden musliminaisten kanssa, etulinjassa suvaitsevaisuuden, moniarvoisuuden, tasa-arvon ja kaikenlaisen hyvän levittämisessä. Se, että hänen oma isänsä oli epäillyt hänen mielenterveyttään Abun ja muslimiksi kääntymisen vuoksi, ei tietysti tuntunut kivalta, mutta koskapa ylevät aatteet eivät olisi uhrauksia vaatineet. Ja monikulttuurisuus oli aatteista ylevimpiä, ellei peräti ylevin!
Riikka-Maarian usko pyhään monikulttuurisuuteen ei horjunut edes silloin, kun Abun nyrkki ensimmäistä kertaa mojahti hänen poskeensa ja kaksi poskihammasta alkoi “horjua”. Tietenkin Abulla oli siihen ihan hyvä syy: Riikka-Maaria oli Itäkeskuksessa hymyillyt eräälle vääräuskoiselle sialle! Asian vakavuutta ei lieventänyt hiukkaakaan se, että mies oli Riikka-Maarian kummi, iältään yli 70-vuotias ja hänen vanhempiensa naapuri Käpylästä. Tietenkin Riikka-Maaria ymmärsi, että muslimimiehellä oli oikeus hieman kovemmalllakin kädellä ohjeistaa ymmärtämätöntä vaimoaan. Tämän sinänsä valitettavan yksittäistapauksen jälkeen pieksäminen ei enää ollut satunnaista, vaan säännöllistä ja välineinä olivat nyrkkien ja jalkojen lisäksi huonekalut, astiat, ylipäätään kaikki käteen sopiva.
Kun Riikka-Maarian opiskelukaveri, Hilkka-Helinä, sitten kerran soitti Riikka-Maarialle ja pyysi tätä alustajaksi monikulttuurisuussymposiumiin, kertoi Riikka-Maaria olevansa paraikaa Espoon turvakodissa, jonne hänet oli kotiutettu Jorvin sairaalasta. Hänen kasvonsa olivat edelleen sinisenmustat ja turvoksissa, molemmat silmänsä umpeen muurautuneet, sääriluu poikki kahdesta kohdasta, hänellä oli ollut keskenmeno, jonka seurauksena kohtu oli jouduttu poistamaan. No, omia hampaita hänellä ei enää aikoihin ollut ollutkaan. Kyllä, kyllä, ikävä yksittäistapaus, jota ei saa yleistää. Aivan, ei todellakaan ole syytä antaa valtaa rasistisille ajatuksille. Tietenkin Abun kärsimykset täytyy ottaa huomioon. Ilman muuta eteenpäin ja positiivisessa hengessä, selvähän se.
