"Ihmisoikeuksien liitto" Ihmisoikeusliiton taustalla

Joku kävi jättämässä edelliseen blogipostaukseeni kommentin, jossa totesi "Ihmisoikeusliiton" olevan "Ihmisoikeuksien liitto"-nimisen kommunistijärjestön uusi nimi. Kiinnostuin asiasta, joten postaan tässä muutamia asiaan liittyviä taustatietoja.

Suomen antifasistinen komitea-nimisessä blogissa on postaus Ihmisoikeuksien liitto fasismia vastaan, joka sisältää facsimilen vuonna 1947 julkaistusta "Ihmisoikeuksien liitto"-nimisen kommunistijärjestön perustamisaikoja kuvaavasta SKDL:läisestä artikkelista.

On mielenkiintoista, että tässä vaaran vuosina eli kommunistien vallankaappausuhan aikana julkaistussa artikkelissa sanotaan "fasistien" olleen vallassa Suomessa 1930-luvulla ja sodan aikana.

Suomen antifasistinen komitea siis pitää mm. Kyösti Kalliota, Risto Rytiä ja Väinö Tanneria "fasisteina".

Suomen antifasistinen komitea-nimisen jengin oma poliittinen agenda voidaankin varsin helposti päätellä siitä, että jengi leimaa vastustamikseen "fasisteiksi" Suomen demokraattisesti valitut kansanedustajat, ministerit ja presidentit. Suomen antifasistinen komitea-jengi siis vastustaa vapaita vaaleja ja sananvapautta ja kannattaa kommunismia. Tällainen jengi kannattaa "Ihmisoikeuksien liittoa" eli nykyistä Ihmisoikeusliittoa.

"Ihmisoikeuksien liitto" siis perustettiin 1930-luvun puolivälissä edistämään kommunismia. "Ihmisoikeuksien liiton" historiikissa mm. haukutaan sosiaalidemokraatteja oikeistolaisiksi. Koska Suomessa ei tuolloin ollut mitään SDP:tä vasemmistolaisempia puolueita kuin maanalainen SKP, "Ihmisoikeuksien liitto" oli siis SKP:läinen järjestö.

On kuvaavaa, että nykyinen "Ihmisoikeusliitto" katsoo olevansa "Ihmisoikeuksien liiton" seuraaja:

Ihmisoikeuksien liitto 1935-1939 ja 1949-1952

Opinnäytetyöni käsittelee Ihmisoikeuksien liiton historiaa sen kahdella toimintakaudella. Nykyisin toimiva Ihmisoikeusliitto, joka perustettiin 1970-luvulla, pitää itseään Ihmisoikeuksien liiton perillisenä. Tutkin liittoa kansalaisjärjestönä suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan. Oleellisia kysymyksiä ovat liiton tavoitteiden ja toteuttamistapojen tarkastelu. Lisäksi pohdin, miten tavoitteiden saavuttaminen onnistui. Työssäni pyrin tarkastelemaan Ihmisoikeuksien liittoa monitahoisesti ja kansalaisjärjestön omaa toimintakulttuuria ymmärtäen.

Ihmisoikeuksien liittoa edelsi 1934 perustettu Kuolemanrangaistuksen vastainen toimikunta, joka keräsi yli 100 000 nimeä kuolemanrangaistusta vastustavaan kansalaisadressiin. Ihmisoikeuksien liitto perustettiin toimikunnan jätettyä adressin toisen osan eduskunnan puhemies Kyösti Kalliolle marraskuussa 1935. Järjestö keskittyi vastustamaan erityisesti sananvapauteen kohdistuvia rajoituksia, kuten kiihotuslakia. Säännöissä liiton toiminnan tarkoitukseksi määriteltiin ihmisoikeuksien puolustamisen lisäksi demokratian edistäminen ja ylläpitäminen. Ihmisoikeuksien liitto järjesti kansalaiskokouksia ja otti julkisesti kantaa mm. rauhan puolesta. Ihmisoikeuskäsityksen paino oli klassisissa vapausoikeuksissa, joita ilman ei ollut olemassa toimivaa demokratiaa.

Etsivä keskuspoliisi katsoi liiton kuuluvan ns. kansanrintamaan, jonka tarkoituksena oli yhdistää kommunistit, työläiset, vapaamieliset porvarit ja kaikki kansanvaltaisesti ajattelevat ihmiset yhteiseen kamppailuun fasismia ja sodanuhkaa vastaan. Kansanrintama nähtiin kommunistien uutena yrityksenä kohti vallankumousta, ja siksi sen piiriin kuuluvia järjestöjä pidettiin Suomessa vaarallisina.

Oikeusministeriön alainen yhdistysrekisteri veikin liiton rekisteröinnin Helsingin raastuvanoikeuden ratkaistavaksi elokuussa 1936. Ihmisoikeuksien liitto sai käsiinsä julkisten oikeudenkäyntiasiakirjojen joukkoon erehdyksessä laitetut etsivän keskuspoliisin laatimat kansanrintamamuistiot, joissa lueteltiin poliisin mielestä kansanrintamaan kuuluvat järjestöt johtokuntineen. Järjestö julkaisi muistiot Tulenkantajassa, minkä jälkeen asiasta syntyi kova julkinen keskustelu.

T. M. Kivimäen hallitusta ja etsivää keskuspoliisia arvosteltiin ankarasti epädemokraattisista toimintatavoista ja kunnollisten kansalaisten leimaamisesta kommunisteiksi. Muistioista tehtiin kaksi välikysymystä eduskunnassa, ja ne vaikuttivat osaltaan Kivimäen hallituksen kaatumiseen syksyllä 1936. Ihmisoikeuksien liiton toiminta alkoi hiipua oikeudenkäynnin jälkeen. Liitto nosti esille myöhemmin mm. vankien aseman ja otti kantaa Euroopan tapahtumiin tuomiten mm. Münchenin sopimuksen. Liiton toiminta loppui kymmeneksi vuodeksi puheenjohtaja Väinö Lassilan kuoltua huhtikuussa 1939.

Ihmisoikeuksien liitto aloitti toimintansa uudelleen syksyllä 1949, jolloin 1930-luvulla johtokunnassa ollut Erkki Vala kutsui yleiskokouksen koolle. Erkki Vala valittiin uudeksi puheenjohtajaksi; hänen jälkeensä puheenjohtajaksi valittiin vuonna 1951 Risto Hölttä. Ihmisoikeuksien liitto politisoitui voimakkaasti toisella toimintakaudellaan, ja se kuului kansandemokraattien vaikutuspiiriin. Kansalais- ja poliittisten oikeuksien rinnalle nousivat taloudelliset, sosiaaliset ja sivistykselliset oikeudet, joita puolustettaessa vedottiin usein joulukuussa 1948 hyväksyttyyn yleismaailmalliseen ihmisoikeuksien julistukseen.

(lihavoinnit ja kursivoinnit M. Ellilä)

Kyseessä oli siis kommunistijärjestö. "Kansandemokraatit" tarkoittaa SKDL:ää eli kommunisteja.

"Ihmisoikeuksien liitto" oli siis osa vaaran vuosien aikana harjoitettua kommunistien toimintaa Suomen muuttamiseksi Neuvostoliiton kaltaiseksi bolshevistiseksi valtioksi.

Nykyinen "Ihmisoikeusliitto" katsoo olevansa "Ihmisoikeuksien liiton" seuraaja. Tämä tarkoittaa sitä, että nykyinen "Ihmisoikeusliitto" ankkuroituu SKDL:n/SKP:n/NKP:n/KGB:n perinteeseen.

Tätä taustaa vasten ei ole yllättävää, että "Ihmisoikeusliitto" osoittaa vihamielisyytensä Suomen lakia ja suomalaista yhteiskuntajärjestystä ja suomalaista kulttuuria kohtaan vaatimalla muslimien tekemien väkivaltarikosten sensurointia.

"Ihmisoikeusliitto": Väkivaltarikoksista ei saa puhua julkisuudessa

"Ihmisoikeusliiton" pääsihteeri Kristiina Kouros:

Miten julkisuudessa pitäisi käsitellä tyttöjen sukuelinten silpomista, ulkomaalaisten tekemiä rikoksia, romanien väistämiskäytäntöjä, kunniaväkivaltaa, uskonnollisten lahkojen äärimmäisiä kieltoja, islamilaista lakia tai pakolaisuutta, jonka taustalla on toive paremmasta elämästä poliittisen vainon sijaan?

Valtaväestölle vieraiden tai kielteisten aiheiden julkinen käsittely ei ole helppoa, vaikka niihin on journalismin näkökulmasta herkullista tarttua. Ne herättävät voimakkaita tunteita, niihin liittyy ristiriitoja ja lähelle tullessaan ne täyttävät helposti jo monta uutiskriteeriä.

Samalla on selvää, ettei arkoja aiheita voi käsitellä "oikein". Yhden mielestä niitä käsitellään aina liian lepsusti ja toisen mielestä julkinen käsittely on perustavaa laatua oleva loukkaus koko ryhmää vastaan. Arat aiheet jättävät harvan kuulijan välinpitämättömäksi.

Arat aiheet koskettavat vain tiettyä osaa väestöstä, usein ne koskettavat vain hyvin, hyvin pientä osaa kyseisen vähemmistön edustajista. On perusteltua pohtia, mikä merkitys julkisella keskustelulla on.

Oletetaan esimerkiksi, että tavoitteenamme on, ettei tyttöjä ympärileikata Suomessa. Niin käsittämättömältä kuin kyseinen terveydelle selvästi haitallinen perinne meistä tuntuu, on tässä kohdassa välttämätöntä tunnistaa sen "järjellisyys" perinnettä harjoittavien ryhmien näkökulmasta: ympärileikkaamattoman tytön maine on mennyttä ja sitä myötä mahdollisuudet hyvään elämään.

Miltä perinteeseen vielä sidottujen ihmisten silmissä näyttävät kauhua kirkuvat otsikot ja syvää paheksuntaa julistavat artikkelit ja ohjelmat tyttöjen silpomisesta? Järjettömiltä, sillä järjestäessään tyttärelleen ympärileikkauksen, he toimivat kuten on aina toimittu ja hyväksi havaittu. Ja sen lisäksi, ettei valtaväestö selvästikään ymmärrä mitään heidän kulttuuristaan, he vieläpä halveksivat sitä ja kutsuvat sitä rikolliseksi.

Kuulen jo jonkun lukijan älähtävän, että pitääkö tyttöjen ympärileikkauksesta vaieta. Ei tarvitse. Mutta on syytä miettiä, mitä julkisuudella halutaan saavuttaa ja mitä sillä tosiasiassa saavutetaan? Missä määrin julkisuus ylipäätään ja millainen julkisuus edistää perinteestä luopumista? Millainen julkinen käsittely vahvistaa olemassa olevia ennakkoluuloja tai aiheuttaa negatiivista suhtautumista pakolaisiin?

Tavoittaako julkinen keskustelu ne, joiden käsissä perinteen lopettaminen on? Muuttuvatko asenteet asiallisen terveysvalistuksen (joka voi tapahtua myös julkisuuden kautta) vai kirkuvien otsikoiden kautta?

Vastaukset näihin kysymyksiin osoittavat olemmeko lievittämässä draaman kaipuutamme, ruokkimassa omia ja muiden ennakkoluuloja tai edistämässä ehkä hieman omahyväistä ylemmyydentuntoamme. Vai onko tavoitteenamme edistää tyttöjen oikeutta terveyteen?

Järjestöt ja viranomaiset, joille mainitut arat aiheet ovat osa työtä, eivät niitä pelkää. Aiheellisesti he kuitenkin punnitsevat sitä, mitä vaikeiden ja monisyisten asioiden yksinkertaistaminen julkisuudessa rajatun palstatilan vuoksi aiheuttaa. Ja silläkin uhalla, että heitä hommafoorumeilla parjataan, käyvät keskustelua parrasvaloilta piilossa, siellä missä haitallisia perinteitä harjoitetaan - ja missä niiden harjoittaminen voidaan myös lopettaa.

Lasten sukupuolielimien silpominen eli ns. ympärileikkaus ei ole vaikea ja monisyinen asia.

Se on hyvin helppo ja yksinkertainen asia.

Lasten sukupuolielimien silpominen on rikos. Se täyttää törkeän pahoinpitelyn tunnusmerkistön. Törkeän pahoinpitelyn maksimirangaistus on kaksi vuotta vankeutta.

Jokainen, joka syyllistyy törkeään pahoinpitelyyn, kuuluu vankilaan.

Jokainen, joka tekee ympärileikkauksen ilman lääketieteellistä syytä, syyllistyy törkeään pahoinpitelyyn.

Näin ollen jokainen, joka tekee ympärileikkauksen ilman lääketieteellistä syytä, kuuluu vankilaan.

Maksimirangaistus törkeästä pahoinpitelystä on kaksi vuotta vankeutta. Tämä on mielestäni liian pieni maksimirangaistus. Rangaistusasteikon yläpäätä olisi mielestäni korotettava. Nykyisen lain voimassaollessa sopiva rangaistus ilman lääketieteellistä syytä tehdystä ympärileikkauksesta olisi mielestäni noin vuosi vankeutta.

Raskauttavia asianhaaroja eli perusteita ankarammalle rangaistukselle ovat tietysti ympärileikkauksen tekeminen epähygieenisissä oloissa ja ilman lääketieteellistä pätevyyttä:

Vanhemmille rikossyyte rabbin tekemästä ympärileikkauksesta

Helsingin käräjäoikeudessa puitiin tänään tapausta, joka liittyy kahdeksanpäiväisen poikavauvan ympärileikkaukseen. Vanhemmat kutsuivat Englannista rabbin ympärileikkaamaan kahdeksanpäiväisen poikansa. Operaatio tehtiin toissa keväänä juutalaisen seurakunnan tiloissa Helsingissä. Lapsi sai komplikaationa verenvuotoa ja joutui pariksi päiväksi sairaalaan.

Tapaus päätyi poliisitutkintaan, ja keskiviikkona vanhemmille luettiin käräjäoikeudessa syytteet törkeästä pahoinpitelystä tai yllytyksestä sellaiseen.

Korkein oikeus on linjannut, ettei poikalapsen ympärileikkaaminen uskonnollisista syistä ole rikos, kunhan se tehdään asianmukaisesti.

Kihlakunnansyyttäjä Eija Velitski lähtee siitä, etteivät edellytykset nyt toteutuneet. Leikkaaja ei ollut lääkäri, olot hygieeniset eikä puudutuksesta ollut huolehdittu. Hän vaatii vanhemmille puolentoista vuoden ehdollisia vankeusrangaistuksia.

"Näihin on saatava jonkinlainen selvyys, koska tällaiset tapaukset ovat lisääntymään päin. Kaikki minulle tulleet jutut ovat maallikoiden tekemiä", Velitski sanoi.

Syyttäjä siis vaati lapsensa sukupuolielimiä silvotuttaneille vanhemmille puolentoista vuoden ehdollista vankeusrangaistusta. Minun mielestäni tuomion pitäisi olla ehdoton.

Korkeimman oikeuden "linjaus", että poikalapsen ympärileikkaaminen uskonnollisista syistä ei ole rikos on tietysti väärä ja lainvastainen linja. Uskonnollisista syistä tehty ympärileikkaus täyttää törkeän pahoinpitelyn tunnusmerkit täysin selvästi.

Törkeä pahoinpitely on rikos, joten ympärileikkaus on rikos. Tätä ei KKO:n väärä, uskonnollisiin argumentteihin perustuva mielipide muuta mitenkään. KKO:lla ei ole lainsäädäntövaltaa. Törkeä pahoinpitely on rikos, vaikka KKO väittäisi päinvastaista.

Em. oikeustapauksessa syyttäjä vaati ympärileikkauksen teettäneille vanhemmille puolentoista vuoden ehdollista vankeusrangaistusta törkeästä pahoinpitelystä. Raskauttavana asianhaarana olivat leikkauksen aiheuttamat komplikaatiot ja leikkauksen tekeminen epähygieenisissä oloissa ilman lääketieteellistä pätevyyttä.

Tästä ei voida päätellä, että vastaava leikkaus olisi ollut lääkärin tekemänä laillinen. Lääkäri pystyy hygieenisesti amputoimaan ihmiseltä muutamia sormia aiheuttamatta minkäänlaisia komplikaatioita, mutta silti terveiden sormien irtileikkaaminen on tietysti törkeä pahoinpitely.

Sama koskee ympärileikkausta. Lääkäri pystyy hygieenisesti amputoimaan ihmiseltä osan sukupuolielimiä, esim. esinahan tai klitoriksen ja häpyhuulet, aiheuttamatta komplikaatioita, mutta silti terveiden sukupuolielimien irtileikkaaminen on tietysti törkeä pahoinpitely.

"Ihmisoikeusliiton" pääsihteeri Kristiina Kouroksen mielestä tällaisista asioista ei pitäisi lainkaan kertoa julkisuudessa. Kristiina Kouroksen mielestä asiasta pitää käydä "keskustelua" näitä "perinteitä" harjoittavien ihmisten kanssa. Kun vanhemmat puukottavat/puukotuttavat lapsiaan, Kristiina Kouroksen mielestä näiden vanhempien kanssa pitää "keskustella" näistä "perinteistä".

Kommentti hommaforumilta:

Ei kai kukaan usko, että maahanmuuttajat luopuisivat fundamentaaleista arvoistaan ja ikiaikoisista tavoistaan vain siksi, että heitä pyydetään tekemään niin. Ihmiset eivät toimi tuolla tavalla.

Esimerkki välittää hyvin ne muutamat perusoletukset, joihin maahanmuuttokeskustelussakin törmää:

• - Kaikki ihmiset ovat pohjimmiltaan samanlaisia ja helposti muokattavia.
• - Resursseja kohdentamalla kenestä tahansa voidaan leipoa mitä tahansa.
• - Ongelmat ihmisten käyttäytymisessä johtuvat valistuksen puutteesta tai epätasapuolisen tiedon leviämisestä.
• - Tieto ja julkinen keskustelu on yleensä haitallista. Viranomaiset ja asiantuntijat päättävät keskenään miten asiat hoidetaan. Muiden tiedonsaantia ja osallistumista on syytä varmuuden vuoksi rajoittaa.

Avainsana on luottamus. Luottamus poliitikoihin, virkamiehiin ja niin sanottuihin asiantuntijoihin. Nyt luottamusta ei ole, eikä ennakkoluulojen levittämisestä syyttely tai vetoaminen paremmintietämiseen ilman todisteita sitä lisää.