Vielä eilen Riikka-Maaria oli ollut onnellinen, tarkkaan ottaen eilisiltaan kello kuuteen asti. Onnellisuuteen oli monta syytä; taskussa olivat tuoreet valtiotieteen maisterin paperit, kesätyö ja syksyllä ehkä vakinainenkin työ maahanmuuttovirastossa alkaisi ensi viikolla, opintomatka Somaliaan myöhemmin kesällä ja tietenkin Erik. Niin, varsinkin Erik.
Erik oli Riikka-Maariaa muutaman vuoden vanhempi jatko-opiskelija, joka oli ohjannut häntä gradun teossa oikeastaan alusta asti. Riikka-Maarian gradu “Suomalainen rasismi maahanmuuttokriittisyydeksi naamioituneena” oli herättänyt huomiota jo ennen valmistumistaan niin oikeusoppineissa kuin valtiotieteilijöissäkin. Mutta gradu oli saanut aikaan muutakin: sen tekemisessä kuluneen vuoden aikana Riikka-Maaria oli syvästi rakastunut Erikiin. Tosin hän ei ollut Erikille millään tavoin tunteistan vihjannut - hän odotti, että Erik olisi tehnyt aloitteen treffeihin jonkun muun kuin graduohjauksen merkeissä. Hänestä nimittäin tuntui siltä, että Erikilläkin oli tunteita häntä kohtaan, koska hän aina hymyili ja puhui hänelle niin kauniisti.
Tuoreet maisterit olivat eilen jo kello kolme menneet Seurahuoneelle juhlimaan opintojen päättymistä ja kohottamaan maljoja tulevaisuudelle. Riikka-Maaria oli vakaasti päättänyt, että tänä iltana hän poistuisi paikalta Erikin seurassa, ensin he kävelisivät käsi kädessä Espan puistossa, vaihtaisivat siellä ehkä muutaman kiihkeän ja hätäisen suudelman, kunnes menisivät Erikin asuntoon Kruunuhaassa ja sitten…(Riikka-Maaria itse asui vanhempiensa luona rintamamiestalossa Käpylässä - sinne ei siis voinut mennä).
Tasan kello kuusi nämä haaveet haihtuivat, kun Seurahuoneelle ilmestyi Lise-Lotte, jonka Erik iloisesti esitteli tyttöystäväkseen. Riikka-Maarian unelmat räjähtivät taivaan tuuliin sekunnissa ja hänestä tuntui, että hän pyörtyy. Lise-Lotte ja Erik vaihtoivat muutaman sanan keskenään ruotsiksi niin nopeasti (he olivat nimittäin ruotsinkielisiä), ettei Riikka-Maaria kelvottomalla kouluruotsillaan päässyt sisällöstä kärryille. Sitten Erik moikkasi häntä huolimattomasti häneen edes katsomatta ja siirtyi Lise-Lotten kanssa etäämmälle oikea käsivarsi tämän uumalle kiertyneenä.
Tietenkin pitkäsäärinen ja hyvävartaloinen Lise-Lotte oli kaunis, täydellinen nainen, yhtä kaunis kuin Erik oli komea. Riikka-Maaria tiesi, ettei hänestä olisi kilpailijaksi Lise-Lottelle. Hän itse oli nimittäin juuri sellainen kuin eräs pakinoitsija joskus oli kolumnissaan kirjoittanut: lyhytjalkainen, leveäperseinen, pieni-, mutta riippurintainen maatiaistallukka. Ja nyt häntä sekä itkettivät että hävettivät omat, naurettavat kuvitelmansa. Onneksi hän ei sentään ollut tunteistaan ehtinyt kertoa Erikille - häpeä olisi ollut vielä suurempi.
Seuraavana aamuna, huonosti nukutun yön jälkeen, Riikka-Maaria päätti terästäytyä: nykyaikainen, tiedostava nainen ei miesten perään itke! Hieman häntä kuitenkin kaihersi se, ettei hän 25:stä ikävuodestaan huolimatta vieläkään ollut päässyt neitsyydestään; monet hänen ikätovereistaan olivat sen menettäneet jo yli kymmenen vuotta sitten. Sitä paitsi Riikka-Maariaa seksi hiukan pelottikin. Hänen pillunsa oli nimittäin niin ahdas, että hänen kaksi sormeaan ei sinne mahtunut, puhumattakaan siitä moottorimunasta, jonka hän oli muutama vuosi sitten netistä tilannut.
Kahvia juodessaan Riikka-Maaria huomasi Hesarista, että kulttuurikeskus Caisassa oli sinä päivänä monikulttuuritapahtuma: “Tule rikastumaan ja vapautumaan ennakkoluuloistasi!”, kirkui ilmoitus. Riikka-Maaria innostui asiasta heti ja päätti lähteä koko päiväksi Caisaan.
Tunnelma Caisassa oli jo puolelta päivin hyvin kansainvälinen, tai tarkemmin sanottuna lähi-itäläis-afrikkalainen. Tummia ja tummempia ihmisiä parveili joka paikassa. Burkhiin pukeutuneet naiset kulkivat pareittain tai ryhmissä meluavien lapsilaumojen kanssa, miehet, joista monet olivat pukeutuneet yöpaitoja muistuttaviin kaapuihin ja värikkäisiin myssyihin tai hattuihin, seisoivat ja juttelivat omissa ryhmissään. Valkoihoisia ei näkynyt kuin muutama. Tämä oli Riikka-Maarian mielestä juuri sitä oikeaa ja aitoa monikulttuurisuutta, jota Suomikin niin kipeästi tarvitsi!
Hänen huomionsa kiinnittyi nuoreen, mustaan mieheen, joka istui yksinään kahvilan nurkkapöydässä. Mikä loistava tilaisuus tutustua, ajatteli Riikka-Maaria ja kysyi englanniksi saako istuutua pöytään. “Ole hyvä vain”, vastasi mies englantia murtaen. Riikka-Maaria yritti ottaa kasvoilleen kaikkein aseistariisuvimman ja luottamusta herättävimmän hymynsä, mutta onnistui näyttämään vain siltä, mikä olikin: naiivilta pikkutytöltä ja tyrkyltä, joka oli valmis mihin tahansa saadakseen reisiensä väliin muutakin kuin oman etusormensa tai tampoonin.
Mies, Abu Mbogoro nimeltään, sanoi olevansa Somalian pakolaisia. Abu kertoi, kuinka sisällissodan runtelemassa maassa viholliset olivat hyökänneet heidän kyläänsä, raiskanneet ensin kaikki tytöt ja naiset ja sitten tappaneet heidät. Pojat ja miehet oli tapettu heti. Lopuksi koko kylä oli poltettu maan tasalle. Kuin ihmeen kautta Abu oli selvinnyt hengissä, koska oli isänsä lahjoittamalla metsästyspuukolla leikannut auki kuolleen lehmän vatsan ja piiloutunut sinne. Päiväkausiin ei Abu ollut kammottavasta piilostaan uskaltautunut ulos ja oli henkensä pitimiksi joutunut syömään jo mätänemistilassa olevan lehmän sisälmyksiä - tosin niistäkin oli pitänyt kilpailla ahneitten, lihavien ruumismatojen kanssa. Riikka-Maaria kuunteli kauhutarinaa silmät ja suu järkytyksestä levällään ja tarttui sitten vaistomaisesti molemmin käsin Abun käsiin:”Nyt sinun ei tarvitse enää pelätä. Nyt sinä olet turvassa.”, sai hän sanotuksi ääni sortumispisteessä, kyyneleitä pidätellen. “Niin olen, vihdoinkin.”, määkäisi Abu vastaukseksi.
Kaikki, mitä Abu oli Riikka-Maarialle kertonut, oli tietenkin valetta. Abu oli syntynyt Lontoossa liki 30 vuotta sitten ja käynyt Somaliassa vain “lomailemassa”. Lomaillessaan hän oli ryöstellyt paikallisia ja raiskannut naisia ja tyttöjä aina tilaisuuden tullen. Raiskauksista naiset pitivät tietysti päänsä kiinni, koska eivät halunneet syytettä aviorikoksesta ja joutua mahdollisesti kivitettäviksi. Kivitysten seuraaminen olikin Abun mielestä varsin mukavaa ajanvietettä, kuten myös vääräuskoisten ristiinnaulitseminen, johon hänkin oli päässyt osallistumaan. Suomeen Abu oli tullut, koska Englannissa häntä etsittiin serkkunsa (kunnia)murhasta. “Kaikki alkoi siitä, että Rahime ei suostunut ympärileikkaukseen, sitten hän kieltäytyi avioliitosta isäni kanssa, vaikka hänet oli isälle luvattu jo ennen syntymäänsä. Pahinta oli kuitenkin se, että hän hylkäsi islamin uskon, alkoi pukeutua kuin länsimainen, vääräuskoinen huora (mikä hän kyllä jo olikin) ja kertoi menevänsä naimisiin englantilaisen opettajan kanssa. Ei sellainen nainen voi ansaita kuin kuoleman.”, oli Abu jälkeenpäin kertonut tutulle imaamille. Imaami oli ylistänyt Abua perheen kunnian puolustamisesta ja luvannut järjestää hänelle uuden passin ja rahaa, jotta tämä pääsee maasta pois. Sitä Abu ei imaamille ollut kertonut, että hän oli ensin raiskannut Rahimen ja sitten iskenyt häntä parisataa kertaa metsästyspuukolla ja lopuksi kirjoittanut tämän omalla verellä ruumiin päällä olleen lapun: Näin käy kaikille vääräuskoisille huorille!
Riikka-Maariasta oli aivan luonnollista lähteä Caisasta yhdessä Abun kanssa, eikä hän vastustellut, kun Abu otti häntä kädestä heidän kävellessään kohti Hakaniemeä. Abu kertoi (pelkkiä valeita) perheestään ja sukulaisistaan Somaliassa ja siitä, miten vanha ja kehittynyt kulttuuri siellä oli. Juuri jotain tällaista Riikka-Maaria oli halunnutkin kuulla; nyt hän oli varma siitä, että maahanmuuttokriitikot, nuo himputin rasistit, valehtelivat väittäessään, että somalit itse asiassa olivat koko Afrikan laiskinta, saamattominta ja epäluotettavinta sakkia, jota kaikki muut afrikkalaiset inhosivat.
Epäröimättä Riikka-Maaria seurasi Abua myös tämän yksiöön Jakomäessä, jossa he kuin yhteisestä, sanattomasta sopimuksesta alkoivat välittömästi kuoriutua vaatteistaan. Kun he alastomina katselivat toisiaan (Riikka-Maaria ei alastonta miestä ollut nähnyt kuin kuvissa, isäänsä lukuunottamatta), kiinnittyi Riikka-Maarian huomio Abun kyrpään. Hän oli lukenut, että sen pitäisi sojottaa normaalisti 45 asteen kulmassa ylöspäin, mutta Abun kalu oli käyristynyt omituisesti vasemmalle ja osoitti ikään kuin parikymmentä astetta alaspäin. Lisäksi koko kalu näytti siltä, kuin se olisi ensin jäänyt oven väliin ja sitten rotat olisivat siitä järsineet sieltä täältä haukkapaloja. Itse asiassa se toi Riikka-Maarian mieleen vuosia sitten kotipihalta talvella löytyneen kohmeisen kyykäärmeen. Riikka-Maariasta se oli ollut jotenkin iljettävä. Hänhän ei mitenkään voinut tietää, että kun Abu lapsena oli ympärileikattu, hän oli samalla saanut imaamin mädistä hampaista (ympärileikattu esinahka irrotetaan suun ja hampaiden avulla) ja saastaisesta partaterästä penikseensä infektion, joka oli viedä häneltä hengen. Aluksi pahanlaatuista ja kivuliasta tulehdusta oli koetettu lääkitä loitsuilla, rukouksilla ja ihmeitä tekevillä yrteillä, kunnes englantilainen terveydenhoitaja oli pakottanut viemään Abun sairaalaan.
Seksi Abun kanssa ei ollut kummoista, mutta eihän Riikka-Maarialla toisaalta ollut muunlaisesta tietoakaan. Paitsi että koko aktista ei ollut tahtonut tulla mitään Abun silvotun ja “rotansyömän” kalun sekä Riikka-Maarian ahtauden vuoksi, ei “rakasteluun” sisältynyt myöskään sellaista romantiikkaa, jota Riikka-Maaria olisi kaivannut. Abu esimerkiksi ei suudellut Riikka-Maariaa tämän yrityksistä huolimatta. Sen sijaan hän kuolasi kuin vesikauhuinen koira, niin että Riikka-Maarian hiukset, kasvot ja yläruumis olivat kauttaaltaan tahmean liman peitossa. Riikka-Maariahan ei voinut tietää, että raiskatessa harvemmin suudellaan ja raiskauksia Abun kaikki aikaisemmat seksikokemukset olivat olleet, lukuunottamatta tietenkin seksiä omien siskojen kanssa.
Riikka-Maaria ja Abu avioituivat pikapikaa, kunhan Riikka-Maaria ensin oli kääntynyt muslimiksi. Abulle avioliitto oli varsinainen lottovoitto, sillä nyt häntä ei niin vain voitaisi passittaa takaisin Somaliaan, josta hän väärennetyn passinsa mukaan oli kotoisin. Riikka-Maarialla ei luonnollisestikaan ollut aavistustakaan Abun oikeasta taustasta. Hän nautti täysin siemauksin tuoreena muslimivaimona olemisesta; burkha oli loppujen lopuksi varsin mukava vaate, ei ollenkaan kuuma, hankala ja ahdistava, kuten monet vääräuskoiset luulivat. (Riikka-Maaria oli jo alkanut mielessään ja “omiensa”, muiden muslimien, parissa kutsua toisuskoisia ja uskonnottomia vääräuskoisiksi. Ei kuitenkaan vielä sioiksi ja apinoiksi, kuten Abu heitä kutsui.) Myös meikittömyys tuntui vapauttavalta. Itse asiassa Riikka-Maaria koki olevansa, muiden suomalaisten kääntyneiden musliminaisten kanssa, etulinjassa suvaitsevaisuuden, moniarvoisuuden, tasa-arvon ja kaikenlaisen hyvän levittämisessä. Se, että hänen oma isänsä oli epäillyt hänen mielenterveyttään Abun ja muslimiksi kääntymisen vuoksi, ei tietysti tuntunut kivalta, mutta koskapa ylevät aatteet eivät olisi uhrauksia vaatineet. Ja monikulttuurisuus oli aatteista ylevimpiä, ellei peräti ylevin!
Riikka-Maarian usko pyhään monikulttuurisuuteen ei horjunut edes silloin, kun Abun nyrkki ensimmäistä kertaa mojahti hänen poskeensa ja kaksi poskihammasta alkoi “horjua”. Tietenkin Abulla oli siihen ihan hyvä syy: Riikka-Maaria oli Itäkeskuksessa hymyillyt eräälle vääräuskoiselle sialle! Asian vakavuutta ei lieventänyt hiukkaakaan se, että mies oli Riikka-Maarian kummi, iältään yli 70-vuotias ja hänen vanhempiensa naapuri Käpylästä. Tietenkin Riikka-Maaria ymmärsi, että muslimimiehellä oli oikeus hieman kovemmalllakin kädellä ohjeistaa ymmärtämätöntä vaimoaan. Tämän sinänsä valitettavan yksittäistapauksen jälkeen pieksäminen ei enää ollut satunnaista, vaan säännöllistä ja välineinä olivat nyrkkien ja jalkojen lisäksi huonekalut, astiat, ylipäätään kaikki käteen sopiva.
Kun Riikka-Maarian opiskelukaveri, Hilkka-Helinä, sitten kerran soitti Riikka-Maarialle ja pyysi tätä alustajaksi monikulttuurisuussymposiumiin, kertoi Riikka-Maaria olevansa paraikaa Espoon turvakodissa, jonne hänet oli kotiutettu Jorvin sairaalasta. Hänen kasvonsa olivat edelleen sinisenmustat ja turvoksissa, molemmat silmänsä umpeen muurautuneet, sääriluu poikki kahdesta kohdasta, hänellä oli ollut keskenmeno, jonka seurauksena kohtu oli jouduttu poistamaan. No, omia hampaita hänellä ei enää aikoihin ollut ollutkaan. Kyllä, kyllä, ikävä yksittäistapaus, jota ei saa yleistää. Aivan, ei todellakaan ole syytä antaa valtaa rasistisille ajatuksille. Tietenkin Abun kärsimykset täytyy ottaa huomioon. Ilman muuta eteenpäin ja positiivisessa hengessä, selvähän se.
Tällaisia tapauksia on Suomessa tuhansia, joten voisin sanoa ylläolevaa tositapahtumiin perustuvaksi novelliksi.
1 kommentti:
Tässä nimimerkin aaster Cityn keskustelupalstalle postaama (en tiedä onko omaa käsialaansa, mutta eipä ole silmiin osunut muuallakaan), ei ihan niin tositapahtumiin perustuva novelli:
Kerrataan. Vaihteeksi tarinan avulla. Kuvittele Lasse Pöystin ääni:
Olipa kerran kerrostalo, jossa oli kaksi porrasta, A-porras ja B-porras. A-portaassa asui sydämellinen Miettisten pariskunta. B-portaassa asui vierasmaalainen suurperhe, jonka nimeä emme edes yritä kirjoittaa.
Muukalaiset olivat ulkonäöltä vähän erilaisia kuin me. Heillä päin nimittäin miehillä kasvoi kyrpä keskellä naamaa siinä missä meillä on nenä, ja nenä jalkovälissä siellä missä meillä on kyrpä. Heidän naisväestään on vaikea mennä sanomaan, koska he ovat niin salaperäisiä, ettei heidän kasvojaankaan ei juuri ole päästy näkemään, mutta eiköhän vastaavanlainen paikkojen vaihtuminen meillä totuttuun verrattuna koskenut naisiakin.
Vierailla oli yksi tapa, joka naapureita ärsytti: he eivät käyttäneet vessaa, vaan kusivat suoraan olohuoneen lattialle. Siitä se oli torvesta keskeltä naamaa telkkaria katsoessa hyvä lorottaa mihinkään nousematta. Eikä sen uskottu heitä mitenkään haittaavan, siihenhän se kuivui, ja kun nenä oli joka tapauksessa housujen suojassa, ei hajukaan kai vaivannut.
Naapureita kumminkin porraskäytävään leijaileva kusen haju harmitti, ja kun he eivät asialle muuta voineet, niin puhuivat ainakin muukalaisista pahaa aina kun tilaisuus tuli, pihatalkoissa ja muissa sellaisissa yhteisissä tilaisuuksissa, joihin vierasmaalaiset eivät osallistuneet.
Viereisessä rapussa asuva Miettisen ukko pahoitti moisista jutuista kovasti mielensä.
”On se väärin, että noin puhellaan ihmisistä pahoin,” hän mietti, ”vain sen tähden, että toisilla on kyrpä keskellä naamaa. Sama kai se nyt on, missä se on.”
Niin paljon asia häntä askarrutti, että hän otti sen muorinsa kanssakin puheeksi, ja samaa mieltä oli muorikin. Miettiset olivat nähkääs kovin sydämellistä väkeä.
”Sama se on,” sanoi muorikin, ”kunhan on kyrpä, niin ei sillä väliä, missä se on.”
Kerran Miettisen ukko päätti sitten käydä B-portaan vierasmaalaisen suurperheen luona kylässä.
Onpas iso asunto, Miettisen ukko pani merkille heti ensimmäiseksi, mutta muistutti sitten itseään, että totta kai, onhan muukalaisilla monta lasta.
No, muukalaiset olivat kyllä mahdottoman ystävällisiä, ja vierailu olikin muuten täysin onnistunut, mutta yksi asia Miettisen ukonkin oli pakko hiljaisessa mielessään myöntää, nimittäin että kyllä se kusi haisi siellä pahasti.
Vähän kävi lapsia sääliksi, mutta ei Miettisen ukko sitä oikein puheeksikaan kehdannut ottaa, vaan arveli, että eivät kai ne siitä niin kärsineet, kun olivat tottuneet, ja kun niillä oli ne nenätkin siellä housuissa, mihin eivät ulkopuoliset hajut kai niin äkkiä tunkeutuneet.
Sitä suurempi olikin sitten hänen ällistyksensä, kun tuli jossakin vaiheessa puheeksi, että kuinka vierasmaalaiset noin yleensä olostaan tuumivat.
Perheenisä kertoi, että lapset eivät viihtyneet.
”Ai, ai,” Miettisen ukko otti osaa, ”Mikäs lapsia vaivaa?”
”No, täällähän haisee kusi,” suurperheen isä selitti, ja Miettisen ukko siinä myönteli, että ”Niinpäs tosiaan haiseekin, nyt kun tuli puheeksi”.
Isä siitä esittelemään lapsiaan. Siinä oli Jussufia, Abdullahia, Sulawayeenia, Hasimia ja vaikka ketä. Jokaiselle Miettisen ukko sanoi ystävällisesti kädestä päivää.
”Ja kaikkein nuorin on Abu,” isä selitti.
Miettisen ukko sanoi, että voisi tuon kaikista nuorimman vaikka ottaa vähäksi aikaa luoksensa asumaankin, jos asiat kerran olivat huonolla tolalla.
”Eikös teillä sitten kusi haise,” perheenisä kysyi.
”Ei haise,” vakuutti Miettisen ukko, ja totta se olikin.
Ja niin Abu muutti Miettisten luokse asumaan. Ensimmäisenä iltana Abu kusi Miettisten olohuoneen lattialle. Miettisen ukko ei siitä menettänyt malttiaan, vaan otti rievun, pesi ja kuivasi lattian ja neuvoi Abua, ettei tee noin enää. Miettisen ukko näytti Abulle vessan ja selitti miten sitä käytetään. Hyvillä mielin Miettisen ukko meni nukkumaan ja ajatteli, että tästä se lähtee.
”Minä opetan ensin Abun käyttämään vessaa,” hän ajatteli. ”Ja sitten hän huomaa miten mukavaa on kun kusi ei haise. Loppujen lopuksi hänelle kumminkin tulee ikävä ja hän haluaa mennä takaisin kotiinsa. Siinä vaiheessa hän on jo ehkä vähän isompi. Sitten hän opettaa kotiväkensäkin käyttämään vessaa, ja kaikki on hyvin.”
Niin ajatellen Miettisen ukko nukahti ja näki mukavia unia koko yön.
Seuraavana iltana Abu kusi taas olohuoneen lattialle. Nyt meinasi Miettisen ukonkin sisällä jo vähän kuohahtaa, mutta hän peitti tunteensa, ja selitti Abulle rauhallisesti, mutta tiukasti, että lattialle ei tässä asunnossa kusta, perusteli syyt ja teki täysin selväksi, että tästä asiasta ei tingitä. Sitten hän tarttui taas rättiin ja pesi ja kuivasi olohuoneen lattian.
Seuraavana päivänä ovikello soi. Oven takana oli Abun isä. ”Sinä olet kieltänyt Abua kusemasta lattialle, huoran poika,” isä karjui. ” Meidän profeettamme on määrännyt, että meidän on kustava lattialle!”
Päivällispöydässä Miettisen muorikin ripitti ukkoaan: ”Etkö edes ymmärrä, että se on ihan sama kuin sinua taas juuri käskettäisiin kusemaan olohuoneen lattialle! Meillä on omat tapamme, heillä taas omansa. Meidän pitää pystyä asumaan samassa asunnossa, vaikka säilytämmekin kaikki omat tapamme.”
Miettisen ukolla oli suoraan sanottuna jo käynyt mielessä, että vie Abun takaisin sinne, mistä oli hänet saanutkin, mutta järkeähän muori puhui. ”Kuka minä olen sanomaan, että meidän tapamme ovat parempia,” hän myönsi itsekseen. ”En kukaan.”
Ja niin Miettisen ukko, Abu ja Miettisen muori asuivat kolmistaan monta monta vuotta, ja Abu kusi lattialle oman kansansa tapoja noudattaen. Miettisen ukko ja muori rätti kädessä puunasivat lattiaa aina kun Abu oli ollut tarpeillaan. Silloin tällöin Miettisen ukko vähän kyseli, oliko Abulla koti-ikävä.
Oli, Abu sanoi, mutta ei hän silti kotiinsa palannut. Vähän asunnossa rupesi vuosien kuluessa kusi haisemaan, mutta ei läheskään yhtä paljon kuin B-portaan suurperheen asunnossa. ”Parempi Abun on täällä vain asustella edelleen,” Miettisen ukko ja Miettisen muori usein tuumivat keskenään, hyvänahkaisia kun olivat: ”Haisee se kusi vähän täälläkin, mutta ei läheskään yhtä paljon kuin siellä. Parempi on Abun täällä kasvaa.”
Ja niin Abu kasvoi, ja kusi vuosi vuodelta enemmän ja enemmän. Ja Miettisen ukko ja Miettisen muori tulivat vanhoiksi, eivätkä jaksaneet enää siivota yhtä paljon kuin ennen, ja kusi haisi Miettisten asunnossa enemmän ja enemmän. Sitten Miettisen ukko kuoli, ja Miettisen muori ei jaksanut iältään siivota enää ollenkaan.
Oikein vanhoilla päivillään Miettisen muori vietti paljon aika kerrostalon pihamaalla, koska sisällä asunnossa ei oikein hajun takia viitsinyt olla, jos ei kylmyys pakottanut. Siellä hän usein puheli toisten eukkojen kanssa siitä, miten asenteet talossa olivat vuosien varrella parantuneet.
”Silloin ennen sitä väitettiin, että se kusen haju oli niiden vierasmaalaisten syytä,” Miettisen muori jaksoi päivitellä, ”mutta ihan samalla tavalla se kusi haisee meilläkin.”
Ja järkeähän Miettisen muori puhui, kuten aina, kyllä sen jo kaikki semmoisetkin myönsivät, jotka olivat ennen puhuneet ulkomaalaisista pahaa. Ihan samalla tavalla se kusi haisi Miettisillä kuin ulkomaalaisillakin. Ei se kusen haju siitä johtunut, missä kyrpä kenelläkin sattui olemaan, jalkovälissä vai keskellä naamaa.
Sen pituinen se.
Tarinan opetus: Ihmiset tekevät kotinsa itsensä näköiseksi.
Toinen opetus: Ihmiset, joilla on vahva epärasistinen ennakkoasenne, eivät opi kokemuksesta..
Lähetä kommentti